Yksilössä, henkilössä – hänen tunteissaan, kokemuksissaan, itsetarkkailussaan, muistoissaan – ei ole kovinkaan paljon mitään varteenotettavaa. Valtaosa henkilön kokemuksista on vain hyvin näennäisesti ja hyvin pinnallisella tasolla erityislaatuista. Tämä voi johtua siitä, että henkilö elää verrattain yhdentyvien, turvattujen ja koteloituneiden ympäristöjen äärellä, esimerkiksi kaupungeissa.
Henkilökohtaisen tavallisuudesta johtuen tapoja ajatella päivänkohtaista olisikin syytä hakea hieman toisenlaisesta katsannosta käsin. Miten sivuuttaa henkilökohtaisuus ja omakohtaisuus, siis juuri ne piirteet joita esseissä, kolumneissa, statuspäivityksissä, twiiteissä ja erilaisissa mediateksteissä tänä päivänä niin paljon korostetaan? Miten ohittaa nämä vakiintuneet kulttuuriset tendenssit ja tavat ajatella päätymättä ojasta allikkoon, pukematta omakohtaisuutta yksinkertaisesti toisiin vaatteisiin, yleistämättä itse kokemaansa teoriaksi? Ehkä ainakin myönnön kautta: ajattelu on hedelmällisimmillään epämukavaa, ja epämukavaa se on silloin kun se on selvästi yhteistä, siis nimellisesti henkilöiden välillä käyvää, joskus hyvinkin pitkiä maantieteellisiä ja ajallisia etäisyyksiä ylittävää virtausta. Tällöin ajattelussa ylitetään henkilörajoja ja niihin liittyviä omakohtaisuuden tuntemuksia, vaikka nimellisesti ajateltaisiinkin yksin. Tästä havainnosta toki seuraa myös se, että hedelmällisimmillään ajattelu on, kun se saa tuulta alleen erityisissä, henkilökohtaisuutta sivuun työntävissä, epämukavissa ympäristöissä. Ja vielä hedelmällisempää ajattelusta tulee, kun se ei ilmene virtauksena henkilöiden välillä lainkaan, vaan jättyy, jos mahdollista, yhä rohkeammin kaikenlaisen henkilökohtaista edeltävän (esihenkilöt, eläimet, kasvit, kivet) varaan ja hakeutuu niiden läheisyyteen.
Erityisiä ympäristöjä eivät yhtä kaikki ole ne, joissa ihmiset kaiken aikaa ovat. Kaupungit, kodit, kokoustilat, virtuaaliset ympäristöt, populaarimediat ovat henkilölle jokapäiväisiä. Näille ympäristöille tyypillinen joukko- tai parviäly, ja esimerkiksi ”joukkoistamisen” nimeen vannova parsi, on pitkälti kaupunkilainen, tosiasiauskoinen, demokraattisesti orientoitunut, teknologisesti ylläpidetty ja liberaalin humanismin nimiin vannova äly eikä se oikeastaan tunne kuin tiettyjen rekisterien ajattelua, ennalta määrittyneitä aiheita, valmiiksi asettuneita puitteita, sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä kaupungeissa eläminen on tuottanut ja jo vuosikymmeniä pitänyt yllä. Parviäly jos mikä on oletusasetusten älyä, ja siksi sitä on niin tappista haastaa – jos sitä edes on haastaminen. Sen vastapari ei myöskään ole autonominen yksilö, vaan älyä edeltävä, kutsukaamme sitä ihmisen kohdalla sitten vaikkapa rahvaaksi: mitään ei parviäly kavahda yhtä paljon kuin ainesta, josta se valistuksella nousee; jota se tämän vuoksi karsastaa ja josta se tästä syystä mieluummin hankkiutuisi eroon. Autonominen yksilö taas on parviälyä pahimmillaan.
Erityisiä ympäristöjä voisivat olla näin ollen ne, joissa ihminen harvemmin on, mutta jonka aavistuksia ja muistumia hän yhtä kaikki kantaa tullessaan, käsitteissä ja kokemuksissaan. Käsitteet ja kokemukset ovat laimennettuja, rajattuja ja sanallistettuja mielikuvia, joissa häilähtää vielä sanoja ja niiden jakamista edeltävää; joissa kumuaa jotain, jos kumua on herkistynyt kuulemaan. Aivan mutkitta näitä ympäristöjä ei tietenkään voi samastaa luonnonympäristöihin — ajateltakoon sitten mökkimiljöitä, kansallispuistoja, omistusmetsää tai suosittuja retkikohteita — mutta on silti ajateltavissa, että paikkoja joissa ihmiset eivät kaiken aikaa ole, on enemmän luonnonmetsissä ja -vesillä kuin lähiöissä ja keskustan tuntumissa. Oma lukunsa ovat tietysti ne ympäristöt, joissa arjen kaikkivaltias hetkellisesti herkeää, nimittäin poikkeustilat, äärikokemukset ja ne tietoisuudentilat, joita syystä eli toisesta kaihdetaan.
**
Useamman vuoden olen karttanut päivänkohtaisista aiheista puhumista, pitkälti siksi, että etenkin verkossa parsi katkeaa niin herkästi, ja muuttuu kohkaamiseksi, puolen ottamiseksi, vastustajan mitätöimiseksi, mylläkäksi. Siinä, että monimutkaisiin asioihin reagoidaan yksinkertaistamalla, ei ole kuitenkaan paljoakaan varteenotettavaa. Monimutkaiset asiat pysyvät monimutkaisina. Oletusasetusten edes ajoittainen paljastuminen kertoo silti elintärkeistä asioista: mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan viedä ja ollaan viemässä, mitä vaaroja suunnassa piilee, mitä mahdollisuuksia. Yhteiskuntaelämä on yhteisvaikutusta. Niin hyvältä kuin esimerkiksi turvallisempi, terveellisempi, vapaamielisempi ja edistyksellisempi Suomi kuulostaakin, tuonee se väistämättä mukanaan myös huomattavan määrän erinäisiä, uusia ongelmia – vanhojen ja vanhuuttaan syvenevien ongelmien seuraksi. Olen hyvän tovin pitänyt otollisena asettaa yhteiskunnallisissa asioissa mittakaava 400–500 vuoteen, pääasiassa siksi, että kotiseudullani Kainuussa elämää on ollut jatkuvassa muodossa suurin piirtein saman verran: tuona aikana elinkeinorakenteet, kansankulttuuri ja kokemus ovat muuttuneet, joskus hitaammin, joskus nopeammin, kun taas nykyinen elämä – siis oman elämäni aika ja se elämänmuoto, jota elämäni aikana on pidetty arvossa – on historiallisessa katsannossa loppujen lopuksi hyvin nuorta. Niin on myös tuon elämänmuodon rajaama kokemus.
Mutta jos olen karttanut ajankohtaisia asioita ja niistä puhumista, sitäkin enemmän olen viime vuosien aikana yrittänyt lukea kirjoja eri aiheista, paneutua monipuolisesti elämänmuotoomme, luontoon, kokemuksen muutoksiin. Paljonko käteen on jäänyt, on vaikea sanoa, mutta nyt vireillä on tuntemus, että mainittua mittakaavaa, yhdistettynä muualta opittuun ja kokemuksena elettyyn, kannattaisi ehkä koettaa soveltaa myös päivänkohtaisiin ilmiöihin, vaikka sitten vähin äänin. Esimerkiksi populaarikulttuurissa tai politiikassa ei ole sinänsä mitään kokemusta paljastavaa, ellei ilmiökenttiä kytketä laajempiin, ekosysteemien ja elämänmuotojen muodostamiin kokonaisuuksiin, joiden petollisen häilyväinen historiallinen heijaste inhimillinen kokemus tapaa olla. Ajo tosin vasta tapailee muotoaan.
SUPITOLHO 