Henkilö ja ympäristö

DSC_01926

Yksilössä, henkilössä – hänen tunteissaan, kokemuksissaan, itsetarkkailussaan, muistoissaan – ei ole kovinkaan paljon mitään varteenotettavaa. Valtaosa henkilön kokemuksista on vain hyvin näennäisesti ja hyvin pinnallisella tasolla erityislaatuista. Tämä voi johtua siitä, että henkilö elää verrattain yhdentyvien, turvattujen ja koteloituneiden ympäristöjen äärellä, esimerkiksi kaupungeissa.

Henkilökohtaisen tavallisuudesta johtuen tapoja ajatella päivänkohtaista olisikin syytä hakea hieman toisenlaisesta katsannosta käsin. Miten sivuuttaa henkilökohtaisuus ja omakohtaisuus, siis juuri ne piirteet joita esseissä, kolumneissa, statuspäivityksissä, twiiteissä ja erilaisissa mediateksteissä tänä päivänä niin paljon korostetaan? Miten ohittaa nämä vakiintuneet kulttuuriset tendenssit ja tavat ajatella päätymättä ojasta allikkoon, pukematta omakohtaisuutta yksinkertaisesti toisiin vaatteisiin, yleistämättä itse kokemaansa teoriaksi? Ehkä ainakin myönnön kautta: ajattelu on hedelmällisimmillään epämukavaa, ja epämukavaa se on silloin kun se on selvästi yhteistä, siis nimellisesti henkilöiden välillä käyvää, joskus hyvinkin pitkiä maantieteellisiä ja ajallisia etäisyyksiä ylittävää virtausta. Tällöin ajattelussa ylitetään henkilörajoja ja niihin liittyviä omakohtaisuuden tuntemuksia, vaikka nimellisesti ajateltaisiinkin yksin. Tästä havainnosta toki seuraa myös se, että hedelmällisimmillään ajattelu on, kun se saa tuulta alleen erityisissä, henkilökohtaisuutta sivuun työntävissä, epämukavissa ympäristöissä. Ja vielä hedelmällisempää ajattelusta tulee, kun se ei ilmene virtauksena henkilöiden välillä lainkaan, vaan jättyy, jos mahdollista, yhä rohkeammin kaikenlaisen henkilökohtaista edeltävän (esihenkilöt, eläimet, kasvit, kivet) varaan ja hakeutuu niiden läheisyyteen.

Erityisiä ympäristöjä eivät yhtä kaikki ole ne, joissa ihmiset kaiken aikaa ovat. Kaupungit, kodit, kokoustilat, virtuaaliset ympäristöt, populaarimediat ovat henkilölle jokapäiväisiä. Näille ympäristöille tyypillinen joukko- tai parviäly, ja esimerkiksi ”joukkoistamisen” nimeen vannova parsi, on pitkälti kaupunkilainen, tosiasiauskoinen, demokraattisesti orientoitunut, teknologisesti ylläpidetty ja liberaalin humanismin nimiin vannova äly eikä se oikeastaan tunne kuin tiettyjen rekisterien ajattelua, ennalta määrittyneitä aiheita, valmiiksi asettuneita puitteita, sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä kaupungeissa eläminen on tuottanut ja jo vuosikymmeniä pitänyt yllä. Parviäly jos mikä on oletusasetusten älyä, ja siksi sitä on niin tappista haastaa – jos sitä edes on haastaminen. Sen vastapari ei myöskään ole autonominen yksilö, vaan älyä edeltävä, kutsukaamme sitä ihmisen kohdalla sitten vaikkapa rahvaaksi: mitään ei parviäly kavahda yhtä paljon kuin ainesta, josta se valistuksella nousee; jota se tämän vuoksi karsastaa ja josta se tästä syystä mieluummin hankkiutuisi eroon. Autonominen yksilö taas on parviälyä pahimmillaan.

Erityisiä ympäristöjä voisivat olla näin ollen ne, joissa ihminen harvemmin on, mutta jonka aavistuksia ja muistumia hän yhtä kaikki kantaa tullessaan, käsitteissä ja kokemuksissaan. Käsitteet ja kokemukset ovat laimennettuja, rajattuja ja sanallistettuja mielikuvia, joissa häilähtää vielä sanoja ja niiden jakamista edeltävää; joissa kumuaa jotain, jos kumua on herkistynyt kuulemaan. Aivan mutkitta näitä ympäristöjä ei tietenkään voi samastaa luonnonympäristöihin — ajateltakoon sitten mökkimiljöitä, kansallispuistoja, omistusmetsää tai suosittuja retkikohteita — mutta on silti ajateltavissa, että paikkoja joissa ihmiset eivät kaiken aikaa ole, on enemmän luonnonmetsissä ja -vesillä kuin lähiöissä ja keskustan tuntumissa. Oma lukunsa ovat tietysti ne ympäristöt, joissa arjen kaikkivaltias hetkellisesti herkeää, nimittäin poikkeustilat, äärikokemukset ja ne tietoisuudentilat, joita syystä eli toisesta kaihdetaan.

**

Useamman vuoden olen karttanut päivänkohtaisista aiheista puhumista, pitkälti siksi, että etenkin verkossa parsi katkeaa niin herkästi, ja muuttuu kohkaamiseksi, puolen ottamiseksi, vastustajan mitätöimiseksi, mylläkäksi. Siinä, että monimutkaisiin asioihin reagoidaan yksinkertaistamalla, ei ole kuitenkaan paljoakaan varteenotettavaa. Monimutkaiset asiat pysyvät monimutkaisina. Oletusasetusten edes ajoittainen paljastuminen kertoo silti elintärkeistä asioista: mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan viedä ja ollaan viemässä, mitä vaaroja suunnassa piilee, mitä mahdollisuuksia. Yhteiskuntaelämä on yhteisvaikutusta. Niin hyvältä kuin esimerkiksi turvallisempi, terveellisempi, vapaamielisempi ja edistyksellisempi Suomi kuulostaakin, tuonee se väistämättä mukanaan myös huomattavan määrän erinäisiä, uusia ongelmia – vanhojen ja vanhuuttaan syvenevien ongelmien seuraksi. Olen hyvän tovin pitänyt otollisena asettaa yhteiskunnallisissa asioissa mittakaava 400–500 vuoteen, pääasiassa siksi, että kotiseudullani Kainuussa elämää on ollut jatkuvassa muodossa suurin piirtein saman verran: tuona aikana elinkeinorakenteet, kansankulttuuri ja kokemus ovat muuttuneet, joskus hitaammin, joskus nopeammin, kun taas nykyinen elämä – siis oman elämäni aika ja se elämänmuoto, jota elämäni aikana on pidetty arvossa – on historiallisessa katsannossa loppujen lopuksi hyvin nuorta. Niin on myös tuon elämänmuodon rajaama kokemus.

Mutta jos olen karttanut ajankohtaisia asioita ja niistä puhumista, sitäkin enemmän olen viime vuosien aikana yrittänyt lukea kirjoja eri aiheista, paneutua monipuolisesti elämänmuotoomme, luontoon, kokemuksen muutoksiin. Paljonko käteen on jäänyt, on vaikea sanoa, mutta nyt vireillä on tuntemus, että mainittua mittakaavaa, yhdistettynä muualta opittuun ja kokemuksena elettyyn, kannattaisi ehkä koettaa soveltaa myös päivänkohtaisiin ilmiöihin, vaikka sitten vähin äänin. Esimerkiksi populaarikulttuurissa tai politiikassa ei ole sinänsä mitään kokemusta paljastavaa, ellei ilmiökenttiä kytketä laajempiin, ekosysteemien ja elämänmuotojen muodostamiin kokonaisuuksiin, joiden petollisen häilyväinen historiallinen heijaste inhimillinen kokemus tapaa olla. Ajo tosin vasta tapailee muotoaan.

Mainokset

Huomioita Talvivaara-uutisoinnista

Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen tutkimusyksikkö ECRU, tarkemmin sanoen ryhmän jäsenet Jaakko Leppänen, Jan Weckström ja Atte Korhola julkaisivat kuluneella viikolla vertaisarvioidussa Scientific Reports -lehdessä tutkimuksensa Talvivaaran vaikutuksista Kivijärveen, joka on kaivoksesta katsoen ensimmäinen suurempi, Vuoksen vesistöön yhteydessä oleva järvi kaivosalueen eteläpuolella. Lyhyesti summaten Leppänen, Weckström ja Korhola toteavat Kivijärven suolaantuneen niin pahoin, että lajiston monimuotoisuus on romahtanut ja järveen on muodostunut kemiallinen harppauskerros, tiheä suolavaippa joka estää alus- ja päällysveden sekoittumisen. [1]

Tutkimuksesta uutisoitiin, kuten asiaan kuuluu, näyttävästi, onhan kysymyksessä Talvivaaran surullisenkuuluisa kaivos, josta on totuttu kuulemaan vain toinen toistaan huonompia uutisia. Nostan seuraavassa kolme huomiota tai ongelmakohtaa, jotka mielestäni kaipaisivat tarkennusta tai suoranaista asenteenmuutosta.

1. Jo Helsingin yliopisto tiedotti tutkimuksesta hitusen harhaanjohtavasti otsikoimalla uutisen monikkomuodossa: ”Talvivaaran kaivos on romahduttanut lähijärvien ekologian” (kursivointi minun). Tiedotusvälineet omaksuivat uutisen tältä pohjalta, ja sen sijaan, että uutisartikkeleissa olisi keskitytty pelkästään Talvivaaran aiheuttamaan vesistörasitukseen Kivijärvessä, valtaosassa uutisista puhuttiin myös suuntaa-antavasti ”lähijärvistä”. Jos Leppäsen, Weckströmin ja Korholan artikkelia kuitenkin edes silmäilee, huomaa nopeasti, ettei tutkimuksessa juurikaan puhuta muista järvistä, ainoastaan tutkimuskohteena olleesta Kivijärvestä. On toki tiedettyä,  ja tähän myös tutkimusryhmä lyhyesti viittaa, että Kivijärven yläpuolelle jäävät, ja Talvivaaran takavuosien vuoto-ongelmien yhteydessä erityiselle rasitukselle joutuneet Salminen ja Ylä-Lumijärvi ovat pahoin vaurioituneet. [2] Näitä järviä ei tutkimuksessa kuitenkaan käsitellä ja on siksi medialta arveluttavaa, että tällainen yleistävä siirtymä ylipäänsä tehdään. Mainitsen kuitenkin, että tutkimukseen osallistuneista Leppänen arvioi Vihreässä Langassa tilanteen olevan sama joissakin lähijärvissä. Tutkimusyksikkö on myös kertonut jatkavansa tutkimuksia muilla kaivoksen lähijärvillä. [3] Tarkempaa tietoa ei ole, mitkä lähivesistä tulevat kysymykseen, mutta mahdollisina tutkimuskohteina voidaan pitää ainakin Kalliojärveä, Jormasjärveä ja Nuasjärveä.

2. Suomessa on laskentatavasta riippuen noin 187 000 tai 56 000 järveä. Jos järvenä pidetään tässä tapauksessa yli hehtaarin kokoista vesialuetta,  jolloin  Suomen järvien kokonaislukumääräksi tulee jälkimmäinen lukema, kiinnostavaksi Talvivaara-uutisoinnin tekee se, että tiedetysti ja nyt myös osin tutkitusti, Talvivaaran kaivos on aiheuttanut ekologisen romahduksen kolmessa Suomen järvessä. [4] Näistä kaksi pienempää järveä ovat kooltaan 6–7 hehtaaria, ja Kivijärven pinta-ala on n. 180 hehtaaria. Kysymys on siis varsin pienistä erämaajärvistä. Vesistöjen osalta Talvivaaran kirous on pääpiirteissään suoraan koskettanut jokusta vakituista asukasta, kourallista mökkiläisiä, nuortenleirejä järjestänyttä Kajaanin seurakuntaa ja tietysti paikallisia ekosysteemejä. Kivijärven tola koskettaa epäsuorasti itseänikin, ovathan järven rannalla järjestetyt partioleirit tuoneet minulle aikanaan monia kullanarvoisia muistoja.

On selvää, että jokainen pilattu vesistö on liikaa. Ja on selvää, että jos Suomen valtion säätämiä ympäristölakeja, joiden noudattamista elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (ELY) valvoo, katsotaan yhdenkään järven osalta läpi sormien, eivät nuo lait paljoa paina, muuallakaan. Voidaan kuitenkin mielestäni aiheellisesti kysyä, vaikka sitten ponnettomasti, kuinka monelle Talvivaara-uutisoinnin seuraajalle – ja etenkin kaivosyhtiön edesottamuksiin yksiselitteisen kielteisesti suhtautuvalle seuraajalle – kolmen verrattain pienen erämaajärven pilaantuminen on lopulta kovinkaan tärkeää? Välitetäänkö yksittäisten järvien ekosysteemeistä todella niin paljon, vai onko kyse enemmän periaatteista; periaatteista joissa niveltyy toisiinsa niin Talvivaaran kategorista vastustamista, yleisempää poliittista aktivismia, yksilöllistä voimattomuuden kokemusta, kuin mainittua lainvoimaisuuden kunnioittamisen haluakin?

Esitän asian kärjekkäin sanankääntein, koska arvelen – ja pelkään – Talvivaaran lähivesien merkitsevän lopulta melko vähän useimmille kaivoksen ympäristövaikutuksista etäällä eläville ihmisille, sanokaamme vaikkapa kaltaisilleni suuressa kaupungissa kouluttautuneille ja siellä työtään tekeville nuorille aikuisille. Olen asiaa ennenkin peräänkuuluttanut, mutta jos tapaus Talvivaara jotakin kaipaa, niin suhteellistamista ja vertailua, uudelleen ja uudelleen – ei niinkään yksioikoisia haukkuja toisensa perään. Salmisen, Ylä-Lumijärven ja Kivijärven ekosysteemien romahtamisen kohdalla olisi esimerkiksi erinomaisen tärkeää kysyä, selvittää ja vertailla, millainen on teollisuuden vesistörasitus Suomessa yleensä. Vanhastaan teollisuus on painottunut suurten vesistöjen läheisyyteen, ja tämä muodostaa huomionarvoisen seikan Talvivaaran tapauksessa: Sotkamon ja Kajaanin rajalle sijoittuvaa malmiesiintymää ei saada veden äärelle, vaikka miten haluttaisiin. Siksi merkityksellistä mielestäni on, minkä kokoisten vesialueiden äärellä teollisuutta harjoitetaan. Onko Talvivaarasta tullut varoittava esimerkki juuri siksi, ettei se sijaitse suurten vesistöjen läheisyydessä, vai vain siksi, että toiminnan alkuvaiheissa on epäonnistuttu ja pahasti? Entä onko muun suomalaisen teollisuuden vesistökuormitus verrattavissa Talvivaaran vuotoihin ja juoksutuksiin (jotka nekin ovat kaksi eri asiaa), jos otetaan lukuun vesistön koko ja luonne suhteessa jätevesien pitoisuuksiin?

Tämäntyyppisiä kysymyksiä tarkastelemalla ei nähdäkseni lakaista kaivostoiminnan ongelmia maton alle, vaan avataan niitä, kysytään paremmin, onko toiminnan jatkamiselle edellytyksiä, ja mikä on toiminnan mieli ylipäänsä. Arvelisin myös, ettei se varsinainen ongelma myöskään tule esiin, jos tämäntyyppisten kysymysten tarkastelemisen sijaan asetellaan vain vastakkain elinkeinoelämää ja ympäristöaatetta, työpaikkoja ja luontoa. Kysymys – tai sanokaamme vetoavammin: totuus Talvivaarasta – ei ole sen enempää joko-tai kuin sekä-ettäkään; pikemminkin se on monista eri tekijöistä riippuvaisissa yhteisvaikutuksissa.

Palatakseni kuitenkin Leppäsen, Weckströmin ja Korholan tutkimuksen uutisointiin, on vähintäänkin mielenkiintoista, että jopa professori Korhola arvelee Helsingin Sanomien jutun yhteydessä kerrostumisen olevan mahdollisesti edessä myös Nuasjärvessä. Uutisartikkelissa uhkaa kuitenkin ainakin näiltä osin mennä puurot ja vellit sekaisin. Jos Kivijärvi on kooltaan 180 hehtaaria ja Salminen ja Ylä-Lumijärvi vain murto-osan siitä, Nuasjärvi on jo merkittävästi suurempi järvi, ollen 94 neliökilometrin koollaan yli viisikymmenkertainen suhteessa Kivijärveen. Nuasjärvi on puolestaan yhteydessä noin kymmenen kertaa suurempaan Oulujärveen, eli mistään pienistä erämaajärvistä ei tässä kertaluokassa ole enää kysymys. Toki Nuasjärven keskimääräinen sulfaattipitoisuus on ELY-keskuksen raportin mukaan kaksinkertaistunut purkuputken käyttöönoton myötä ja talvikaudella järveen on muodostunut selvä kemiallinen kerros – helmikuussa 2017 tämä kerros oli noin 1,2 neliökilometrin kokoluokkaa ja ulottui noin 6–7 metrin syvyydestä pohjaan asti – mutta uskaltaisin silti sanoa, että paljon on vielä jätevettä virtaaminen ennen kuin Nuasjärven ekologiassa koetaan vastaavanlainen romahdus. [5]

3. Kolmas huomionarvoinen seikka tutkimuksen uutisoinnissa koskee kaivostoimintaa yleensä. Talvivaaran kipsisakka-altaiden vuodot vuosina 2010, 2012 ja 2013 eivät olleet ”normaalia kaivostoimintaa” eivätkä kaivosalueen ulkopuolelle vuodon yhteydessä päässeet sadattuhannet vesikuutiot normaalia kaivoksen jätevettä. Vuotovedet eivät myöskään ole verrattavissa niihin vesiin, joita viime vuosina on toistuvasti juoksutettu purkuputkea pitkin Nuasjärveen. Esimerkiksi Marko Erola selventää muutoin ongelmallisessa kirjassaan Kirottu kaivos (2014), että pahamaineisiin kipsisakka-altaisiin johdettiin hallitsemattomaksi tulleesta vesitilanteesta johtuen vettä, jota ei oltu sinne tarkoitettu,

vettä jossa oli enemmän alumiinia, rautaa, kadiumia ja arseenia kuin sakka-altaan vedessä normaalisti ja joka happamuutensa takia irrotti kipsisakasta nikkeli-, sinkki- ja uraanijäämiä. [6]

Uskaltaisinkin perätä tiedotusvälineiltä alati ennakkoluulottomampaa halua ottaa selvää kaivostoiminnan prosesseista yleensä. Tässä tarkastelussa näitä prosesseja olisi suhteutettava paitsi mahdollisiin poikkeustilanteisiin myös mainittuihin teollisuuden ympäristövaikutuksiin, vesistörasitus mukaan lukien. Lisäksi ensiarvoisen tärkeää olisi entistä selvempi, salailematon vuorovaikutus kaivoksen ja tiedotusvälineiden kesken: ainakin kaltaiseni tavan tollukan käsityksiä avartaisi, jos saisimme parempaa tietoa siitä, millaisia prosesseja Talvivaaran kaivosalueella tällä hetkellä tehdään ja suunnitellaan – miten esimerkiksi suunnitteilla olevat pasutto ja rikkihappotehdas mahdollisesti parantaisivat kaivostoiminnan edellytyksiä, ja miten varsinainen prosessi toimisi? [7] Entä miten vedenpuhdistusratkaisujen kartoittaminen on edennyt? [8] Lyhyestä virsi kaunis: kaivostoiminnan luonteen ymmärtämisessä kaikille ei suinkaan ole selvää, mikä on normaalia, eikä sekava ja sisällöllisesti häilyvä uutisointi edesauta asiaa. ELY-keskuksen tiedotteista selviää sentään paljonkin.

Moni maallikko on silti Talvivaarankin suhteen pitkälti juuri tiedotusvälineiden armoilla. Lehtiartikkeleiden ohella kaksi Talvivaarasta julkaistua kirjaa ja lukuisat dokumenttielokuvat ovat tärkeitä osasia suuressa palapelissä, mutta kokoavaa, analyyttista ja mahdollisimman monia puolia kaivostoiminnan vaikutuksista kartoittavaa tietokirjaa vielä kaivattaisiin. Mainitsemani Marko Erolan Kirottu kaivos on joiltain osin oiva, perataanhan siinä kaivosyhtiön peesissä juuri peräämiäni kaivostoiminnan käytäntöjä. Tyyliltään kirja on kuitenkin silmiinpistävän kaunainen, mikä mielestäni syö  turhan paljon seassa olevaa asiaa. Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan Talvivaaran vangit (2016) on puolestaan tyylillisesti sangen vetoava, mutta tiedollisesti jokseenkin heppoinen. Kirjan suurin puute liittyykin sen iskulauseenomaisuuteen: valmiiksi kielteisesti Talvivaaran suhtautuvan lukijan käsityksiä se ei horjuta.

Jos kirjojen kulmat – ja niissä ilmenevät vastakkaiset asenteet – kuitenkin yhdistetään, saadaan melko pätevä lähtö. Tapaus Talvivaaran luonnetta olisi avarrettava monesta, keskenään ristiriitaisestakin näkökulmasta. Huomioon voitaisiin ottaa niin kaivostoiminnan käytäntö ja sen edellytykset, kehitettävät prosessit ja virheet joista on opittu, kuin paikalliset ekosysteemitkin, lähialueiden ihmisten kokemukset ja heidän tuntonsa. Niin ikään voitaisiin ottaa lukuun laajemmat sosiohistorialliset, taloudelliset ja ekologiset puitteet: voidaanko Talvivaaran kaivostoiminnasta edes saada kannattavaa? Mitkä ylipäänsä ovat kaivostoiminnan jatkumisen reunaehdot, kun astutaan antroposeenin aikaan, siis kohti ilmaston lämpenemisen ja monenmoisten yhteisvaikutusten puitteissa muotoutuvaa niukkuuden kulttuuria? [9] Ja viimeisinpänä kysymyksenä, eikä mitenkään vähäisimpänä: mikä on Talvivaaran asema osana Kainuun 400-vuotista historiaa? Miten metafyysinen kysymykset maan voimista ja kainuulaisesta, osin  suomeenkääntymättömästä kieli- ja luontokokemuksesta liittyvät Talvivaaraan ja kaivosta edeltäviin elinkeinoihin, kuten paperi- ja puuteollisuuteen, tervanpolttoon ja kaskiviljelyyn; elinkeinoihin joilla kaikilla on ollut huomattaviakin vaikutuksia paikallisissa ekosysteemeissä mutta joista mainitut paikalliset ovat yhtä kaikki eläneet?

Jätän kysymykseni ja huomioni tähän. Niissä toivoakseni muhii pitkäjänteisemmän ajattelun alku.

Viitteet
[1] ”Talvivaaran kaivos on romahduttanut lähijärvien ekologian”. Helsingin Yliopiston tiedote 6.9.2017. [] Itse tutkimus, ”Multiple mining impacts induce widespread changes in ecosystem dynamics in a boreal lake”, on vapaasti luettavissa Scientific Reports -lehden sivuilla. []
[2] Sari Kauppi et al: Arvio Terrafame Talvivaaran kaivoksen kipsisakka-altaan vuodon haitoista ja riskeistä vesiympäristölle. 2013. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 11/2013. Helsinki: Suomen ympäristökeskus. s. 1–93. []
[3] ”Suolautuminen pilasi kaivoksen lähijärvet – Terrafame haluaa kasvattaa päästökiintiötä”. Vihreä Lanka 6.9.2017. [] ; ks. myös ”Talvivaaran kaivos teki lähijärvistä suola-altaita”. Helsingin Sanomat. 7.9.2017. []
[4] Oma lukunsa on Kolmisoppi, joka sijaitsee Kaivosalueella.
[5] ”Uusia tutkimustuloksia Terrafamen purkuvesien leviämisestä Nuasjärvessä”. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tiedote 27.2.2017. [] ; ”Terrafamen kaivoksen alapuolisten vesistöjen tila kesäkuussa 2017”. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tiedote 10.7.2017. []
[6] Marko Erola: Kirottu kaivos. Totuuden jäljillä Talvivaarassa. 2014. Helsinki: Talentum. s. 104.
[7] ”Kuulutus Terrafame Oy:n Kaivostoiminnan jatkaminen ja kehittäminen tai vaihtoehtoinen sulkeminen -hankkeen ympäristövaikutusten arviointiselostuksesta”. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tiedote 25.8.2017. []
[8] ”Clean Tech -yritykset iskevät Talvivaaran jätevesien kimppuun”. YLE uutiset 17.3.2016. []
[9] Ks. esim. Ville Lähde: Niukkuuden maailmassa. 2013. Tampere: niin & näin; Anthony Barnovsky & Elizabeth Hadly: Loppupeli. Onko maapallo keikahduspisteessä? 2017. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino; Christophe Bonneuil & Jean-Baptiste Fressoz: The Shock of the Anthropocene. The Earth, History and Us. 2017. Käänt. David Fernbach. London: Verso.

Esimerkki on merkkiä edeltävä

DSC_0247 20

Lienee paikallaan kirjata ylös pala kevättä, kesää, ennen kuin korpien komerot syksyksi tummuu. Kevään kirjoitan, kesän kirjoitan. Saan väitöskirjan ensimmäisen version valmiiksi kesäkuussa, muita askareita harjoittelen, minkä jaksan ja ehdin. Kirjoitan pienen kritiikin Erkka Filanderin mainiosta runoteoksesta Torso (”Kasvojemme kaikkivalta rikotun elämän äärellä”, Tuli & Savu #89), ja haastattelen filosofi Jukka Mikkosta hänen okavan Metsäpolun filosofiaa -kirjansa tiimoilta (”Metsätiedon muodoista”, Elonkehä 2/2017). Omiakin yrittelen, ja toisia jatkan: on iisakinkirkkoja ja on iisakinkirkkoja. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaarissa ja Kulttuurintutkimuksen päivillä Jyväskylässä sopertelen Mark Z. Danielewskin House of Leavesista (2000) ei-minkään totaliteettinä ja ympäristöajattelun haasteena. Nimellisiä saavutuksiaan sitä toisinaan kirjaa, jotta päivä eroaisi toisesta, ja vuodenkierrolla olisi muka jokin mieli. Päivät ne vain seuraavat huolta kysyvinä toistaan.

Luen paljon. Merkillisiä teoksia. Antroposeenin teoriaa, Kainuun historiaa, unohdettuja suomalaisia romaanikirjailijoita. Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla (2016), Ville Kivimäen Murtuneet mielet (2013), Christopher Laschin The Culture and Narcissism (1979) ja The Minimal Self (1984), Francisco Varelan ja muiden The Embodied Mind (1991), Emmanuel Fayen Heidegger (2005), Vaclav Smilin Sadonkorjuun aikakausi (2013), Anthony Barnovskyn ja Elizabeth Hadlyn Loppupeli (2015) sekä Joel Whitebookin Perversion and Utopia (1995) ansaitsevat maininnan. Samoin Juha Siltalan koko tuotanto.

Lähden Facebookista maaliskuussa, enkä puolta vuotta myöhemmin sitä juurikaan kaipaa. Ensin olin aikeissa luonnostella aiheesta pitkää esseetä – olin vannehtinut ns. teknogenesistä itse asiassa useamman vuoden – mutta kun jättäytyi pois, varsin pian myös hanke menetti mielensä. Kesän korvalla aloin tosin harjoitella Twitterin käyttöä, ja nimenomaan harjoitella: sen kautta voi (mahdollisuus on pikkiriikkinen) osua silmään tärkeää materiaalia, mutta vain jos oppii jotenkin suodattamaan jonninjoutavan pois. Ehkä tämän johdosta henkilöitä ja keskustelua on tätä nykyä jokapäiväisessä elämässäni melko vähän. Pääasiassahan internetissä ei ole oikeastaan mitään, paitsi tietysti henkilöitä ja keskustelua.

DSC_01140

Moni muukin asia tuntuu jääneen pois, tai ainakin vähemmälle. Ihmisiä, menoja, sosiaalisia ja kulttuurisia ympäristöjä. Vähin äänin kai itse luontokin on kadota kuvasta. Ensin se hiipuu kielenkäytöstä, sitten likipitäen kaikesta koetusta. On jo epäselvää, onko luontoa lopulta enää missään. Joskus vielä kuvittelen sen Multapakalle, joskus Välivaaranmutkaan, mutta loppuviimein kaikkialla, minne päänsä kääntää, alkaa näkyä tekniikka, kaivannaisteollisuus, metsänhoidolliset toimenpiteet, jokin ruostunut purnukka, sota. Vaikka maan voimistahan tässä ollaan aina eletty, viime ajat vain hieman eri tavoin, henkilönmentävissä koteloissa. Piakkoin kuvassa ei taida juuri muuta ollakaan kuin luontoa. Siksi juuri olo kysyy nyt hieman toisentyyppistä harjaantumista.

DSC_05530

Meidänpä vapautta vaara on tää

Viikon symbolisesti merkittävin uutinen koskee sitä kainuulaista traktorikuskia, joka maanantaina karautti kännissä Talvivaaraan vievälle tielle kaiketi estääkseen pääministeri Sipilän vierailun kaivoksella. [1] No, Sipilä oli tietysti jo ehtinyt mennä seurueineen edeltä, ihmeen sanottiin tapahtuneen ja ihmeestä kai kielii sekin, että vierailijoille yleensä välttämättömien varusteiden, kaivoskypärän ja turvaliivien sijaan hänelle annettiin Terrafame-pipo ja Terrafame-takki. Ei siis ole ympäristöriskiä, ei laittomia juoksutuksia Nuakseen, ei tietouttakaan lähivesistöjen kunnosta pitkällä aikavälillä, mutta rahaa on, nikkelin maailmanmarkkinahinta nousee, Suomi nousee, ny louhitaan – myös uraania. Ja kaiken tämän hulluttelun vastapainona meillä on känninen traktorikuski, Suomen traagisin mies, joka täydellisesti kiteyttää sen, miten pysäyttämätöntä istuvan hallituksen toiminta on ja miten avutonta sen rinnalla on kaikki, mitä tuon silmittömän tuhonkylvämisen estämiseksi tässä maassa tehdään ja on tehtävissä. Tulin, vastustin väärään aikaan ja rattijuopumussakot sain.

Kainuulaisesta näkökulmasta koko tapaus Talvivaara nyt ei tietenkään ole mikään läpihuutojuttu ja arvelisin, että lopulta vain harva kainuulainen on tässä asiassa yksiselitteisen puolesta tai vastaan. (Toivottavasti vain harva.) Epäilen myös, ettei se raha, joka teoriassa voitaisiin kanavoida Kainuuseen maakunnan työllisyystilanteen parantamiseksi mutta joka nyt nähtävästi upotetaan toistaiseksi kannattamattomaan kaivoshankkeeseen, olisi itsestäänselvästi omiaan parantamaan kainuulaisten elämää ja toimeentuloa. Minä en näistä paljoakaan tiedä, mutta sen tiedän, tai näin sen tuntemalla tiedän, että kaivos on jo nyt kasvattanut vahvat juuret sikäläiseen sieluntilaan, ja sen kanssa on elettävä, niin kainuulaisten kuin muidenkin. Jos ympäristökysymystä ei oteta lukuun, muulle Suomelle koko asia on kaiketi enemmän tai vähemmän paskanhailee, ja etelästä on tunnetusti helppo huudella (siirtomaissa toteutettavan) suoraviivaisen alasajon perään. Eli tiivistäen: jos Sipilän hallitus järkiin saataisiinkin, avautuisi Talvivaarassa silti välttämätön, erästä piskuista ja itsessään elinvoimaista paikallista kulttuuria koskeva kohtalonkysymys: miten tuo kainuulainen vastaisuudessa on, miten se elää, millaista seutua se asuttaa?

**

Mutta miksi on harmi, jos osa kainuulaisista (ja suomalaisista ylipäänsä) on yksiselitteisesti Talvivaaraa vastaan? Korostan, että oma kantani vaihtelee, mutta pääpiirteissään vastustan Talvivaarassa tehtäviä toimia, joskaan en yksiselitteisesti. Koko kysymyksessä kiteytyy minusta paljon laajempia kysymyksenasetteluja ja ristiriitoja, jotka yksioikoisissa vastakkainasetteluissa usein unohtuvat.

Ensimmäinen, ja ilmeisin näkökulma on poliittinen: ainakin osa kainuulaisista toivoo Talvivaarasta työllistävää ihmettä, joka tuo jollei nyt vaurautta niin ainakin toimeentuloa sadoille, välillisesti ehkä jopa tuhansille paikallisille. Itse en tähän työllistävään vaikutukseen juurikaan jaksa uskoa, monesta eri seikasta johtuen, mutta vastapainoksi paljon muutakaan en näköpiirissä näe. Kainuussa on totuttu elämään työn menettämisen pelossa (maakunnan työttömyysaste ei tosin tällä hetkellä ole maan pahin), mutta en näe, että rahaa ja resursseja maakuntaan pumppaamalla uusia työpaikkoja syntyisi ihan pikkukummassa (tarvitaan muutakin: koulutusta, maakunnan houkuttelevuutta jne.). Siinä missä uusia työpaikkoja muualla Suomessa syntyy pääasiassa palvelualoille, näen kainuulaisten tulevaisuuden olevan edelleen alkutuotannon ja jalostuksen, maan voimien piirissä – mikä ei tarkoita, että siitä näkymästä kaikkinensa välttämättä pitäisin.

Tähän arveluun on oikeastaan myös historialliset perusteet. Kainuu on käytännössä aina ollut kurjaa ja köyhää syrjäseutua, jossa on eletty maan voimien piirissä, yhtäältä metsästystä ja kalastusta harjoittamalla, toisaalta kaskeamalla, tervaa polttamalla, sekä viimeksi malmikaivostoiminnasta ja paperi- ja selluteollisuudesta toimeentuloa hankkien. Talvivaaran varjossa Kainuuseen lähivuosina on nousemassa myös puu-bioetanolitehdas ja hopeakaivos, ja Otanmäen yli 30 vuotta suljettuna olleen malmikaivoksen avaamistakin suunnitellaan. Toisin sanoen yhteys maan voimiin on edelleenkin elävä, eikä Sotkamo-Vuokattiin painottuvasta matkailusta löydy vielä näille elinkeinoille korvaajaa. Ehkä jotain muutakin on näköpiirissä, en tiedä. Mutta kyynisesti ajatellen Kainuu on ollut jo hyvin pitkään Suomen sisäinen siirtomaa, ns. neljäs maailma, ja vielä kyynisemmin ajatellen on kenties enää vain Suomen Keskustasta kiinni, että henki perukassa ylipäänsä pihisee.

Tästä työllistymiskysymyksestä, joka siis Kainuussa on se julkilausutuin argumentti Talvivaaran puolesta, avautuu toinen näkökulma, filosofinen, ehkä jopa metafyysinen. Kainuulainen elämänmuoto on edelläkuvatuista syistä vahvasti sidottu paikallisiin luonnonympäristöihin, sekä hyvässä että pahassa. Tällöin tuon yhteyden hylkääminen – siis Talvivaaran yksioikoinen vastustaminen ympäristösyistä – merkitsee kyllä ihanteen tasolla paikallisen luonnon jättämistä rauhaan, mutta myös sekä tuosta luonnosta elävän yhteisön että joidenkin muidenkin paikallisten luontoyhteyksien katkomista. Lapsi on siis vaarassa mennä pesuveden mukana: jos ei Talvivaaraa, niin mitä sitten? Onko tällöin mahdollisuuttakaan ajatella, että maaperän ja sen resurssien läheisyydessä voitaisiin elää lähiympäristöä (ja väestöä) täysin tärvelemättä?

Ei ymmärretä tätä kuitenkaan väärin: nykyisessä mitassaan (ja etenkin siinä katsannossa, ettei tuo maasta saatava hyöty useinkaan valu paikallisväestölle), valtion muualta masinoimana kansainvälisenä liiketoimintana (tai ainakin pyrkimyksenä sellaiseen) on oikeastaan vain ajan kysymys, milloin tuo seutu ihmisineen ja luontoineen kokee ”mineraalin kirouksen”, siis tärveltyy sekä ekologisesti että sosiaalisesti, tuotantokone siirtyy toisaalle ja valtio, samoin kuin ulkomaiset (ne hypoteettiset) sijoittajat, pesevät asiassa kätensä. Myöskään yhtään enempää elektroniikkaa tämä maailma ei Talvivaarankaan kustannuksella tarvitse. Mutta ajatuksen tasolla, ja sitä tässä oikeastaan yritän sanoa, kysymyksessä tosiaan kiteytyy laajempi, paikallista elämäntapaa ja sen luontoyhteyttä koskeva kysymys: mitä jää, jos Talvivaara ajettaisiin alas? Millaista maan voimien läheisyydessä elämistä, tässä tapauksessa kaivostoimintaa Kainuussa (ja laajemmin ehkä myös Suomessa) voi olla ja saa olla? Ja missä määrin kainuulainen oikeastaan saa olla tekemisissä näiden voimien kanssa ja vaikuttaa ympäristöönsä?

Yhtä kaikki, harmi nousee siis toisinaan läikähtelevästä historiallisen näköalattomuuden kokemuksesta sekä siitä ehkä hyväntahtoisestakin piittaamattomuudesta, jolla Talvivaaraan kysymyksenä saatetaan suhtautua. On aivan totta, että jos ympäristö pilaantuu, myös paikallinen elämänmuoto pilaantuu, ja edelläsanottu ei ole mielestäni mitenkään ristiriidassa sen kanssa. Enteitä tuon riskin toteutumisesta voisi mainita lonkalta kaksi: paikallisen kalan maine sekä Vuokatin matkailun ja Talvivaaran epäsuhta. Viimeiset ammattikalastajat ovat joko lopettaneet tai siirtyneet läheiseltä Jormasjärveltä Nuaksen tuntumaan, koska kalan alkuperäkin pitää jo valehdella. Nuasjärveen laskeva purkuputki tulee puolestaan hyvinkin lähelle matkailusta eläviä paikallisia rantoja, ja kukapa kuluttajista haluaisi edes hypoteettisesti saastuneissa luonnonvesissä lillua? (Kivijärvi, jossa lapsena vietin monia viikonloppuja on tietääkseni edelleen uinti- ja juomakelvoton.) Kokoavasti uskaltaisin kuitenkin väittää, että Talvivaara vetää absurdiudessaan lokaan paljon muutakin kuin kalat ja matkailualan, nimittäin juurikin ennen muuta laajemmat kysymykset sikäläisen elämäntavan säilymisestä ja kaivostoiminnan mahdollisuudesta ylipäänsä. Nämä eivät ole aivan helposti ohitettavia kysymyksiä.

Ehkä toisenlaisia, korvaavia maan (ja ilman) voimien läheisyydessä elämisen mahdollisuuksia kehittyy Kainuuseenkin jatkossa, toivon niin. Eri asia tosin on, kuka mokomassa perukassa haluaa, voi ja jaksaa elää, etenkään Talvivaaran jättämän maineen jälkeen. Kuten toki muuallakin maakunta-Suomessa, autioitumisen luomana alituisena vaarana on välinpitämättömyys toisaalla.

Viitteet
[1] ”Humalainen traktorimies tukki Talvivaaran tien Sipilän vierailun aikaan”. Kainuun Sanomat 14.11.2016. []