Meidänpä vapautta vaara on tää

Viikon symbolisesti merkittävin uutinen koskee sitä kainuulaista traktorikuskia, joka maanantaina karautti kännissä Talvivaaraan vievälle tielle kaiketi estääkseen pääministeri Sipilän vierailun kaivoksella. [1] No, Sipilä oli tietysti jo ehtinyt mennä seurueineen edeltä, ihmeen sanottiin tapahtuneen ja ihmeestä kai kielii sekin, että vierailijoille yleensä välttämättömien varusteiden, kaivoskypärän ja turvaliivien sijaan hänelle annettiin Terrafame-pipo ja Terrafame-takki. Ei siis ole ympäristöriskiä, ei laittomia juoksutuksia Nuakseen, ei tietouttakaan lähivesistöjen kunnosta pitkällä aikavälillä, mutta rahaa on, nikkelin maailmanmarkkinahinta nousee, Suomi nousee, ny louhitaan – myös uraania. Ja kaiken tämän hulluttelun vastapainona meillä on känninen traktorikuski, Suomen traagisin mies, joka täydellisesti kiteyttää sen, miten pysäyttämätöntä istuvan hallituksen toiminta on ja miten avutonta sen rinnalla on kaikki, mitä tuon silmittömän tuhonkylvämisen estämiseksi tässä maassa tehdään ja on tehtävissä. Tulin, vastustin väärään aikaan ja rattijuopumussakot sain.

Kainuulaisesta näkökulmasta koko tapaus Talvivaara nyt ei tietenkään ole mikään läpihuutojuttu ja arvelisin, että lopulta vain harva kainuulainen on tässä asiassa yksiselitteisen puolesta tai vastaan. (Toivottavasti vain harva.) Epäilen myös, ettei se raha, joka teoriassa voitaisiin kanavoida Kainuuseen maakunnan työllisyystilanteen parantamiseksi mutta joka nyt nähtävästi upotetaan toistaiseksi kannattamattomaan kaivoshankkeeseen, olisi itsestäänselvästi omiaan parantamaan kainuulaisten elämää ja toimeentuloa. Minä en näistä paljoakaan tiedä, mutta sen tiedän, tai näin sen tuntemalla tiedän, että kaivos on jo nyt kasvattanut vahvat juuret sikäläiseen sieluntilaan, ja sen kanssa on elettävä, niin kainuulaisten kuin muidenkin. Jos ympäristökysymystä ei oteta lukuun, muulle Suomelle koko asia on kaiketi enemmän tai vähemmän paskanhailee, ja etelästä on tunnetusti helppo huudella (siirtomaissa toteutettavan) suoraviivaisen alasajon perään. Eli tiivistäen: jos Sipilän hallitus järkiin saataisiinkin, avautuisi Talvivaarassa silti välttämätön, erästä piskuista ja itsessään elinvoimaista paikallista kulttuuria koskeva kohtalonkysymys: miten tuo kainuulainen vastaisuudessa on, miten se elää, millaista seutua se asuttaa?

**

Mutta miksi on harmi, jos osa kainuulaisista (ja suomalaisista ylipäänsä) on yksiselitteisesti Talvivaaraa vastaan? Korostan, että oma kantani vaihtelee, mutta pääpiirteissään vastustan Talvivaarassa tehtäviä toimia, joskaan en yksiselitteisesti. Koko kysymyksessä kiteytyy minusta paljon laajempia kysymyksenasetteluja ja ristiriitoja, jotka yksioikoisissa vastakkainasetteluissa usein unohtuvat.

Ensimmäinen, ja ilmeisin näkökulma on poliittinen: ainakin osa kainuulaisista toivoo Talvivaarasta työllistävää ihmettä, joka tuo jollei nyt vaurautta niin ainakin toimeentuloa sadoille, välillisesti ehkä jopa tuhansille paikallisille. Itse en tähän työllistävään vaikutukseen juurikaan jaksa uskoa, monesta eri seikasta johtuen, mutta vastapainoksi paljon muutakaan en näköpiirissä näe. Kainuussa on totuttu elämään työn menettämisen pelossa (maakunnan työttömyysaste ei tosin tällä hetkellä ole maan pahin), mutta en näe, että rahaa ja resursseja maakuntaan pumppaamalla uusia työpaikkoja syntyisi ihan pikkukummassa (tarvitaan muutakin: koulutusta, maakunnan houkuttelevuutta jne.). Siinä missä uusia työpaikkoja muualla Suomessa syntyy pääasiassa palvelualoille, näen kainuulaisten tulevaisuuden olevan edelleen alkutuotannon ja jalostuksen, maan voimien piirissä – mikä ei tarkoita, että siitä näkymästä kaikkinensa välttämättä pitäisin.

Tähän arveluun on oikeastaan myös historialliset perusteet. Kainuu on käytännössä aina ollut kurjaa ja köyhää syrjäseutua, jossa on eletty maan voimien piirissä, yhtäältä metsästystä ja kalastusta harjoittamalla, toisaalta kaskeamalla, tervaa polttamalla, sekä viimeksi malmikaivostoiminnasta ja paperi- ja selluteollisuudesta toimeentuloa hankkien. Talvivaaran varjossa Kainuuseen lähivuosina on nousemassa myös puu-bioetanolitehdas ja hopeakaivos, ja Otanmäen yli 30 vuotta suljettuna olleen malmikaivoksen avaamistakin suunnitellaan. Toisin sanoen yhteys maan voimiin on edelleenkin elävä, eikä Sotkamo-Vuokattiin painottuvasta matkailusta löydy vielä näille elinkeinoille korvaajaa. Ehkä jotain muutakin on näköpiirissä, en tiedä. Mutta kyynisesti ajatellen Kainuu on ollut jo hyvin pitkään Suomen sisäinen siirtomaa, ns. neljäs maailma, ja vielä kyynisemmin ajatellen on kenties enää vain Suomen Keskustasta kiinni, että henki perukassa ylipäänsä pihisee.

Tästä työllistymiskysymyksestä, joka siis Kainuussa on se julkilausutuin argumentti Talvivaaran puolesta, avautuu toinen näkökulma, filosofinen, ehkä jopa metafyysinen. Kainuulainen elämänmuoto on edelläkuvatuista syistä vahvasti sidottu paikallisiin luonnonympäristöihin, sekä hyvässä että pahassa. Tällöin tuon yhteyden hylkääminen – siis Talvivaaran yksioikoinen vastustaminen ympäristösyistä – merkitsee kyllä ihanteen tasolla paikallisen luonnon jättämistä rauhaan, mutta myös sekä tuosta luonnosta elävän yhteisön että joidenkin muidenkin paikallisten luontoyhteyksien katkomista. Lapsi on siis vaarassa mennä pesuveden mukana: jos ei Talvivaaraa, niin mitä sitten? Onko tällöin mahdollisuuttakaan ajatella, että maaperän ja sen resurssien läheisyydessä voitaisiin elää lähiympäristöä (ja väestöä) täysin tärvelemättä?

Ei ymmärretä tätä kuitenkaan väärin: nykyisessä mitassaan (ja etenkin siinä katsannossa, ettei tuo maasta saatava hyöty useinkaan valu paikallisväestölle), valtion muualta masinoimana kansainvälisenä liiketoimintana (tai ainakin pyrkimyksenä sellaiseen) on oikeastaan vain ajan kysymys, milloin tuo seutu ihmisineen ja luontoineen kokee ”mineraalin kirouksen”, siis tärveltyy sekä ekologisesti että sosiaalisesti, tuotantokone siirtyy toisaalle ja valtio, samoin kuin ulkomaiset (ne hypoteettiset) sijoittajat, pesevät asiassa kätensä. Myöskään yhtään enempää elektroniikkaa tämä maailma ei Talvivaarankaan kustannuksella tarvitse. Mutta ajatuksen tasolla, ja sitä tässä oikeastaan yritän sanoa, kysymyksessä tosiaan kiteytyy laajempi, paikallista elämäntapaa ja sen luontoyhteyttä koskeva kysymys: mitä jää, jos Talvivaara ajettaisiin alas? Millaista maan voimien läheisyydessä elämistä, tässä tapauksessa kaivostoimintaa Kainuussa (ja laajemmin ehkä myös Suomessa) voi olla ja saa olla? Ja missä määrin kainuulainen oikeastaan saa olla tekemisissä näiden voimien kanssa ja vaikuttaa ympäristöönsä?

Yhtä kaikki, harmi nousee siis toisinaan läikähtelevästä historiallisen näköalattomuuden kokemuksesta sekä siitä ehkä hyväntahtoisestakin piittaamattomuudesta, jolla Talvivaaraan kysymyksenä saatetaan suhtautua. On aivan totta, että jos ympäristö pilaantuu, myös paikallinen elämänmuoto pilaantuu, ja edelläsanottu ei ole mielestäni mitenkään ristiriidassa sen kanssa. Enteitä tuon riskin toteutumisesta voisi mainita lonkalta kaksi: paikallisen kalan maine sekä Vuokatin matkailun ja Talvivaaran epäsuhta. Viimeiset ammattikalastajat ovat joko lopettaneet tai siirtyneet läheiseltä Jormasjärveltä Nuaksen tuntumaan, koska kalan alkuperäkin pitää jo valehdella. Nuasjärveen laskeva purkuputki tulee puolestaan hyvinkin lähelle matkailusta eläviä paikallisia rantoja, ja kukapa kuluttajista haluaisi edes hypoteettisesti saastuneissa luonnonvesissä lillua? (Kivijärvi, jossa lapsena vietin monia viikonloppuja on tietääkseni edelleen uinti- ja juomakelvoton.) Kokoavasti uskaltaisin kuitenkin väittää, että Talvivaara vetää absurdiudessaan lokaan paljon muutakin kuin kalat ja matkailualan, nimittäin juurikin ennen muuta laajemmat kysymykset sikäläisen elämäntavan säilymisestä ja kaivostoiminnan mahdollisuudesta ylipäänsä. Nämä eivät ole aivan helposti ohitettavia kysymyksiä.

Ehkä toisenlaisia, korvaavia maan (ja ilman) voimien läheisyydessä elämisen mahdollisuuksia kehittyy Kainuuseenkin jatkossa, toivon niin. Eri asia tosin on, kuka mokomassa perukassa haluaa, voi ja jaksaa elää, etenkään Talvivaaran jättämän maineen jälkeen. Kuten toki muuallakin maakunta-Suomessa, autioitumisen luomana alituisena vaarana on välinpitämättömyys toisaalla.

Viitteet
[1] ”Humalainen traktorimies tukki Talvivaaran tien Sipilän vierailun aikaan”. Kainuun Sanomat 14.11.2016. []

Viihde on asenne ja henkilö kotelo

Energiaorjien aikakaudella vapaa-ajasta tulee kaikki kaikessa. Ennen sitä elämä on toisin. Samuli Paulaharju kuvaa eräässä teoksessaan kainuulaisperheen elämäntapaa viime vuosisadan alkupuolella:

Niin tuli illasta ja aamusta toinen päivä, päivä samankaltainen, kuin edellinenkin: samat työt, samat toimet, samat syötävät ja milteipä samat tarinatkin, arkisen kansan arkiset pakinat. [1]

Päivä alkaa varhain ja on työntäyteinen. Paljon muuta siihen ei tunnu mahtuvan: niukka aamiainen, ettonet, puolinen, kessuttelu, iltaruoka ja ilta-askareet, ehkä jonkun moneen kertaan kuullun tarinan iskeminen uudelleen. Varhain noustaan ja varhain käydään nukkumaan. Mikään idylli tämä elämänmuoto ei ole, mutta kun tuon mitättömän perukkaelämän syrjäyttää toinen, tilalle ei tule pelkästään edistystä, ei pelkästään tekniikkaa, sivistystä ja ”hyvää” sanan eettisesti ymmärretyssä mielessä. Toimettomaksi jäävän ihmisen seuraksi tulee vuosisadan kuluessa myös viihde, ja niin ruumiillisen rasitukseen tottuneiden vanhempien pojista ja tyttäristä kehkeytyy muutaman vuosikymmenen kuluessa huonekalua tuntikaupalla tuijottavia, tylsyyttä torjuvia työläisiä.

Kuten Tere Vadén vihjaa hiljattain ilmestyneessä Kulttuurivihkojen haastattelussa, viimeistään maaltamuuton vuosina jotain täkäläisen kulttuurin merkityksellisyydestä romahtaa. [2] Onkin ajateltavissa, että juuri tuohon historialliseen ajanjaksoon niveltyy ainakin inhimillistä mukavuudenhalua koskeva murtuminen. Ensinnäkin mukavuudenhalun kolonisoi kaupallinen ja pitkälti amerikkalainen viihdekulttuuri; toiseksi lihasvoimin tehtävistä työstä erkaannutaan tietoisesti ja eläminen heittyy energiaorjien varaan, myös Kainuussa. Perukan röhörieskaa ei keskivertokaupunkilaisesta erota kuin vyötärölle kertynyt vararenkaan vararengas.

**

Murtumisen ruumiillista työtä koskevaa puolta voisi kuvata seuraavasti. Kun maaseudulta muutetaan taajamiin, monien kohdalla ruumiillinen työ näyttäisi kyllä jatkuvan tehtailla ja työmailla, mutta nyt tuo työ alkaa enenevissä määrin mieltyä raatamiseksi, jolla on oma erityinen vastapainonsa, nimittäin vapaa-aika. Totisella ja kurjalla raatamisella enintään rahoitetaan muu elämä, juuri muuta arvoa sillä ei tässä vaiheessa ole. Ja miksi oikeastaan olisi? Taajamissa tehtävä työ täsmentyy palkkatyöksi, ihminen työntekijäksi, ja työntekijän kannalta palkkatyön kenties ainoa nimellinen hyöty on työstä seuraava palkka.

On tosin mainittava, että tämän historiallisen ajanjakson aikana, sanokaamme 1950–1980-luvulla, työntekijän työnantajalleen antama panos ei ainoastaan hyödytä kumpaakin osapuolta taloudellisessa mielessä. Näyttää näet myös siltä, että tässä vaiheessa työ on vielä heikosti asubjektiivista ja perustuu monilta osin yhteistoimintaan. Sen johdosta yksittäinen työntekijä on lähes aina paitsi osa työtehtävien perusteella määräytyvää rankia myös osa (rangin vuoksi) yhteenhitsautunutta työporukkaa. Näin hän ei ole vielä vahvassa mielessä kovinkaan itsellinen, vaan jonkinlainen esihenkilö. Tätä taas voi osaltaan pitää jopa palkkatyön suoranaisena siunauksena: esimerkiksi pienteollisuusaloilla tehtävä työ ei vielä tuolloin ole läpeensä antautunut edistykselle ja tarkemmin ottaen sen voimakkaalle subjektikeskeisyydelle. Osasyynä yhtäältä heikkoon asubjektiivisuuden asteeseen ja toisaalta työporukoiden muotoutumiseen voidaan pitää juuri ruumiillista työtä, jolla tehdasolosuhteissa on vielä oma tärkeä roolinsa. [3]

Kun kuitenkin seuraavassa, edellisen kanssa ajallisesti osin jo limittyvässä siirtymävaiheessa siirrytään pienteollisuusammateista kohti palvelualoja, jatkaa ruumiillista työtä ja inhimillistä mukavuudenhalua koskeva murtuma syvenemistään. Nyt ruumiillisesta työstä on vapauduttu on lähes kokonaan, jolloin sitä hyljittäessä myös viimeisetkin käsitykset ruumiillisen työn mahdollisesta mukavuudesta (tai nautittavuudesta) katoavat. Samalla eläminen alkaa jäsentyä entistä voimakkaammin itsensä toteuttamisen, so. henkilöitymisen pohjalta, ja tällä henkilöitymisellä kaapataan myös työ ja ruumiillisuus (vaikkakaan ei ruumiillista työtä) uuteen käyttöyhteyteen. Yhtäältä halutaan siis sopivia ja ”itsensä näköisiä” töitä, joissa pääsee toteuttamaan itseään; toisaalta liikunnallisuudesta tulee entistä enemmän yksi itsensä toteuttamisen muodoista. Näin ihminen henkilöidyttyään voi sekä raataa työssä että hikoilla vapaa-ajalla, mutta tätä hän tekee nyt pääasiassa itseyttään vahvistaakseen, henkilö edellä. Hän haluaa olla, kuten latteasti tavataan todeta, ”itsensä paras versio”, niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin.

Se, että elämä alkaa jäsentyä entistä voimakkaammin henkilöitymisenä, ei puolestaan merkitse millään muotoa tylsyyden torjumista varten luodun viihteen roolin vähenemistä. Päinvastoin: viihde luo henkilöitä ja henkilöitymään pyrkivät ihmiset ottavat osin tämänkin vuoksi juuri viihteen elämänsä kiintopisteeksi. Jolleivät he jo nuorena tiedä, miksi tulla, ainakin he tietävät, ketä ihailevat. Tähän psykologiseen impulssiin, hyvin varhakantaiseen haluun ihailla ja olla ihailtu, vastaa julkiseen tilaan viimeistään uusien digitaalisten teknologioiden myötä kehittynyt seuraamisen kulttuuri. Tarjolla on keskenään eriäväisiä käyttöliittymiä, jotka nimellisesti kyllä esiintyvät sosiaalisina ja vuorovaikutteisina, mutta jotka käytännössä perustuvat esiintymisen ja seuraamisen vastavuoroiseen logiikkaan. Se, että henkilö tietää olevansa seurattu, vain vahvistaa hänen henkilöyttään, kun taas henkilö, jota ei hänen mielestään seurata tarpeeksi, haluaa entistä epätoivoisemmin tulla seuratuksi ja vaikuttaa, ja muuttua sitä kautta vielä näkyvämmäksi henkilöksi. 2000-luvulla tämä mahdollisuus avautuu jokaiselle, jolla on käytössään internet-yhteys.

Näköpiirissä ei ole yhteisöllistä elämänmuotoa, joka muodostuisi henkilörajojen liudentumisen pohjalta Paulaharjunkin vihjaamassa mielessä. Se kulttuuri on vanha ja katoava, tuoreempien kokemuskerrosten alle hautautuva. Sen sijaan näköpiirissä on mukavuudenhalun ohjaileman kulttuurimuodon läpikotainen viihteellistyminen. Tämä muutos, jota yhtä lailla voidaan kutsua kulttuurisen tietoisuuden koteloitumiseksi, koskee ennen kaikkea julkista tilaa ja on itse asiassa jo tapahtunut.

**

Viihteen ongelma ei ole millään muotoa pakottava, jos se mielletään sanan tavanomaisessa merkityksessä, käsittäen siis televisio-ohjelmia, musiikkiesityksiä ja kaikenlaisia iltarientoja. Tuota viihteen osa-aluetta voi ja nähtävästi kuuluukin kepeässä hengessä kritisoida tyhjänpäiväisenä, pinnallisena ja eläimellisenä kulttuurin irvikuvana – ajateltakoon vaikkapa tosi-tv-ohjelmia, musiikkivideoita tai radiossa soivaa ”nykymusiikkia”. Viihteen ongelma ei ole mitenkään pakottava, jollemme ota yhteiskunnallisten olojen historiallisen kehityksen ohella lähtökohdaksi sitä, että tuosta kepeähenkisesti lausutusta kritiikistä huolimatta kaikki väestönkerrostumat  ja -sekoittumat sivistyneistöä (ja erityisesti sivistyneistöä) myöten ovat samanaikaisesti valmiita tunnustamaan milloin tahansa tuollaisenkin viihteen arvon ja varaamaan sille keskeisen aseman kulttuurissa. Toisin sanoen kaikki väestönkerrostumat ja -sekoittumat ovat valmiita ajattelemaan, että viihde (sanan vakiintuneessa merkityksessä) rentouttaa työpäivän jälkeen ja piristää alakuloista. Hyvä pop-laulu on aina niille hyvä pop-laulu ja genre-elokuvana uusin, sinänsä kertakäyttöinen kauhuelokuva voi puolestaan olla hyvinkin toimiva kokonaisuus. Kaikissa väestönkerrostumissa ja -sekoittumissa tunnutaan myös ajattelevan, että ihmiset pitävät erilaisista asioista, ja tällöin on vain hyvä, että televisiotarjonta on viihteen osalta monipuolinen, aivan kuten kulttuuritarjonnankin tulee olla. Nämä ovat suppeasti esitettynä ne vapaamielisen ajatuksen urat, joilla viihteelle hankitaan oikeutus. Ja kun viihteelle saadaan oikeutus, se alkaa vallata entistä keskeisemmän roolin inhimillisessä kokemuksessa ja kasvattaa juurta.

Tämän kaiken saa tietenkin selville jo avaamalla päivän sanomalehden. ”Kulttuuri” käsittää tätä nykyä hyvin monenlaisia toiminnan muotoja; kirjallisuus ja klassisen musiikin konsertit ovat saaneet rinnalleen elokuvan, sarjakuvan, festivaalit, messut, pelit, sirkustaiteen sekä stand up -komiikan, ja tämä on tilanne, jota myös sanomalehtien kulttuurisivuilla pyritään päivä toisensa jälkeen tähdentämään. Sinänsähän suuntaus on ymmärrettävä ja ideaalitasolla sen vaalima ajatus on varmasti kaunis: tarkoitus on palvella lukijaa välittämällä tietoa erilaisista kulttuuritapahtumista niitä eriarvoistamatta. Itse käytäntö ei kuitenkaan tue tätä ideaalia. Sen lisäksi, että teoksia ja kulttuuritapahtumia väistämättä asetetaan keskenään eriarvoiseen asemaan (jo palstatilalla mitattuna), kulttuurin käsitteellinen painopiste siirtyy näennäisen monipuolisempaan suuntaan, jolloin laaduksi käy vähitellen mikä vain, jopa genreteos tai tuorein viihdeartistin ulostulo. Koska kulttuuri on moninainen, sen eri piireistä tulee tasapuolisuuden nimissä nostaa esiin esimerkkitapauksia, jolloin alkaa näyttää siltä, että esimerkit ovat myös laadullisesti keskenään verrannollisia. Näin laadullinen demokratia itse asiassa trivialisoi laadun kokemuksen.

”Kulttuuri”, ”taide” ja siihen kytkeytyvät arvomääreet ”laatu” ja ”korkeatasoisuus” ovat muutenkin käsitteitä, joita mieluummin vältetään käyttämästä sanomalehtien kulttuurisivuilla, samoin kuin muuallakin mediassa. Varsinkin ”taide” on käsite, joka kuuluu menneille vuosisadoille ja jota nykykulttuurissa kuuluu joko vastustaa elitistisenä tai ladata (lue: kolonisoida) uusilla, monipuolisemmilla mutta todellisuudessa entistä kepeämmillä merkityssisällöillä. Taustalla on monikymmenvuotinen kulttuurinen kasvatusprosessi, jossa eroa ”korkeaan” ja ”matalaan” on tietoisesti pyritty murtamaan, niin kirjallisuudessa, elokuvassa, musiikissa ja kuvataiteessa, mutta ennen kaikkea televisiossa. Tätä kehitystä vasten tämänpäiväinen, lähtökohtaisen ironinen ja hylkivä suhtautuminen niinkin historiallisesti voimakkaaseen käsitteeseen kuin taide (ja käsitteestä avautuviin inhimillisen toiminnan vaativiin ja ainutlaatuisiin muotoihin), on oikeastaan johdonmukainen. Kun kulttuuriksi sisäistetään mikä tahansa kommunikatiivinen ja arvoa luova toiminta joka poikkeaa arkipuheesta ja -toiminnasta, nousee se, mikä kommunikoi välittömimmin (eli helposti lähestyttävästi) ja tuottaa myönteistä arvoa mahdollisimman monelle, liki väistämättä näkyvään asemaan. Vastaavasti taide alkaa näyttäytyä vieraana, vaikeaselkoisena ja ilmeisen epäkommunikatiivisena, jopa onanistisena. Taiteen parissa vietetyt kokemukset eivät myöskään ole läheskään aina yksiselitteisen myönteisiä. Näistä syistä taide onkin alettu ymmärtää ensisijaisesti merkityksessä ”tekotaide” (aivan kuten esimerkiksi metafysiikka ymmärretään elokuvassa ensijaisesti merkityksessä ”new age -metafysiikka”). Taiteelle oletettu epäsuoruus ja vaikeus tekevät siten aidosta taideteoksesta ensin vaikeastilähestyttävää, sitten piinallista, minkä jälkeen se hylätään. Toisin kuin populaarimusiikki ja lukuromaani, taide ei ylevyydessään avaudu suoraan, nopeasti ja ehdottoman myönteisesti eikä se siinä mielessä ole myöskään välittömästi esineistettävissä ymmärrettävään muotoon. Välittömyyttä puolestaan arvostetaan nykykulttuurissa alati enemmän.

Kuvattu kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa taidetta sanan perinteisessä mielessä on kulttuurissa näkyvästi esillä enää murto-osa mahdollisesta, ja tällöinkin joko esineistyneessä, ulkokohtaisessa tai kavahdetussa muodossa. Näin medioiden kuvitteellinen pyrkimys kulttuurin monimuotoisuuden aitoon huomioonottamiseen on käytännössä haihattelua. Tosiasiassa pyrittäessä monipuolisuuteen pyritään ensisijaisesti muotoilemaan kulttuuri kansankulttuurina, eikä oikeastaan edes sinä, vaan ennemminkin vain ja ainoastaan mahdollisimman välittömänä ja kommunikatiivisena viihteenä. Sama koskee toki muutakin ajattelua: sanomalehdissä ei juurikaan noteerata esimerkiksi asiakirjallisuutta ellei kysymyksessä ole historiateos, helposti ymmärrettävä tietokirjakokonaisuus tai kirjallinen tapaus, joka vastaa johonkin aikamme polttavaan ajankohtaiseen kysymykseen. Henkilön sisäistämä mieltymys kommunikatiiviseen kepeyteen ei siis ole tuulesta temmattu, vaan nousee ensisijaisesti laajemmasta kulttuurikokemuksesta, jossa mukavuudenhalu on tunnustettu ihmisessä elävistä voimista suurimpana ja ihailtavimpana.

**

Se, mikä tavanomaisesti mielletään viihteeksi ja mikä taiteeksi, on tätä nykyä kuitenkin toissijaista. Viihteen kokemus ja viihteen vaatimus ulottuu tosiasiassa paljon laajemmalle kulttuurissa ja syvemmälle ihmisessä. Kulttuurisesti ymmärrettynä viihteestä on kehkeytynyt eksistentialistinen asenne, joka läpäisee ennen muuta kaiken julkisen populaarikulttuurista politiikkaan, kansalaiskeskustelusta sanomalehtiin ja sosiaalisista suhteista ajankäyttöön ja ajatteluun. [4] Nämä kokemukset kasvattavat puolestaan juuria syvemmälle inhimillisiin kokemuskerrostumiin, jolloin ne vähin erin yhtyvät ihmisen melko luonteenomaiseen mukavuudenhaluun. Viihteeksi voidaankin kutsua tätä nykyä ”maailmankansalaisessa” elävän mukavuudenhalun näkyvintä kerrostumaa, nimittäin hänen elämänkatsomustaan. Elämänkatsomus on kokemuksen esirakenne, jonka pohjalta hän suhtautuu kieleen, ajatteluun, luontoon, erilaisiin yhteisöelämän muotoihin ja itseensä. Toisin sanoen viihteen (lopultakin verrattain nuori) kokemus on pesiytynyt mukavuudenhalun ja jopa turvallisuudentavoittelun inhimillisiin voimiin, ruokkinut niitä ja lopulta kolonisoinut ne. Tällöin olemme tilanteessa, jossa mainitut kokemukset ja voimat alkavat olla keskenään niin erottamattomia, että mukava olo merkitsee vain ja ainoastaan viihtymisen ja viihdytetyksi tulemisen kokemusta. Kun siis haluamme viihtyä, haluamme kepeyttä mukavassa ympäristössä; kun haluamme tuntea olomme mukavaksi, tahdomme viihtyä ja tahdomme että meitä viihdytetään. Alkaakin olla jollei mahdotonta niin ainakin vaikeaa ylipäänsä kuvitella tilanne, jossa mukavoituisimme vaikean, epämukavan, ristiriitaisen tai sotaisan ilmiön läheisyydessä ilman viihtymisen vaatimusta. Ja kahta vaikeampaa on kuvitella tilanne, jossa oleilisimme tämän ilmiön läheisyydessä olematta vain sen passiivisia seuraajia tai siitä sielullisesti erillisiä henkilöitä.

Maailmankansalainen ei tietenkään halua juuri mitään enemmän kuin antautua. Antautua asioiden ja ilmiöiden vietäväksi. Antautua toisille ihmisille, joukkohurmokselle, antautua halulle ymmärtää toista ihmistä, antautua halulle tulla omaksi itsekseen, antautua halulle olla joku muu, antautua ihailulle, halulle elää jonkun muun elämää. Tätä laillaan myös nykymuotoinen henkilöityminen ilmentää: antautuessaankin ihminen haluaa sisikunnissaan olla joko joku muu henkilö tai terävöityä subjektina. Hän, kuten todettua, haluaa vähintäänkin tulla ”itsensä parhaaksi versioksi”, siis selvästi tunnistettavaksi henkilöksi, esimerkiksi mediapersoonaksi, joka on samanaikaisesti sekä muista poikkeava että riittävän samanlainen. Tässä ajautumisessaan, ja osin tietysti myös omaa luontaista uteliaisuuttaan ja kulttuurista mukautumiskykyään, tämä henkilö etsii uusia kokemuksia, elämyksiä, uutta tietoa, ihmissuhteita, tilanteita. Tuore ja päivänkohtainen kiinnostaa henkilöä enemmän kuin perinteinen, nähty ja vanhastaan tuttu.

Tapa, jolla pärekori vaihdettiin aikoinaan muoviämpäriin, puuvene lasikuituveneeseen ja kirves harvesteriin, kielii samasta kokemuksen esirakenteesta, jossa uutta omaksutaan koska se (olettavasti) tehostaa ja helpottaa työntekoa, jopa vapauttaa käyttäjän siitä, sekä vaikuttaa kestävämmältä ja kaikin puolin kätevämmältä. Kokemuksen esirakenteeseen tuntuu sisältyvän sekin edistyksen ajatusmalli, että ihmisen tulee asteittain vapautua ruumiillisesta työstä ja sen rasituksesta. Hänet tulee päästää siinä mielessä vähemmällä – jotta hän voisi olla enemmän. Tämän emansipaation uskotaankin antavan hänelle lisää aikaa ja energiaa toteuttaa itseään itse parhaaksi katsomallaan tavalla.

Perinteisiin elämäntapoihin kiinteästi liittyneestä ruumiillisesta työstä irrottauduttaessa (romahtamisen merkityksessä), tilalle tulevat ne tietotyön muodot, jotka eivät enää liity välittömään selviytymiseen, mutta kylläkin toimeentuloon. Modernin työn kriitikot tapaavat yleensä korostaa, että vaikka ruumiillisesta työstä siirrytään kohti palveluammatteja ja sisällöntuotantoa, työaika ei keskimääräisesti suinkaan vähene, vaan päinvastoin: työtä tehdään kuulemma enemmän kuin koskaan, mutta palkatta, huonolla palkalla ja satunnaisissa jaksoissa. Jos tätä näkökulmaa kuitenkin vertaa esimerkiksi Paulaharjun kuvaamaan kainuulaisperheen elämään 1900-luvun alussa, näyttää ennemminkin siltä, että kahdeksan tunnin työajasta ja neljänkymmenen tunnin työviikosta huolimatta tämän päivän suomalaiselle jää tuntikaupalla aikaa puuhailla omiaan, harrastaa, viettää aikaa ystäviensä kanssa ja elpyä – mitkä käytännössä tarkoittavat kuitenkin viihde-elektroniikan kuluttamista, yhdessä ja erikseen. Risusavottaan hän ei haksahda, tai jos haksahtaa, se on korkeintaan viihteellinen ohjelmanumero.

2000-luvun Suomessa itsensätoteuttaminen ja ruumiillinen työ sulkevat itse asiassa toisensa pois: ensimmäinen eetoksena henkilöi ja siinä merkityksessä kapaloi tietoisuutta, jälkimmäinen liudentaa henkilörajoja ja heikentää minuutta. Henkilöitymisen mieli ja mielekkyys ovatkin tätä nykyä niin voimakkaina täkäläisessä ihmissielussa, että niitä vasten ruumiillinen työ näyttäytyy väistämättä vähempiarvoisena. Ruumiillinen työ ei sanan mukaisesti ole mukavaa, eikä henkilöitymisen makuun päässyt ihminen viihdy siinä, vaikka kylläkin mahdollisesti sen parissa. Tällöin henkilö näet säilyttää henkisen etäisyyden ruumiilliseen työhön, mikä mahdollistaa yhtäältä henkilön henkilönä pysymisen ja toisaalta työn näkemisen itsetoteutuksen muotona.

Ja mitäpä tämän päivän suomalainen edes voisi tehdä? Vaikka olisi haluja, ei ole välttämättä kykyjä, ja vaikka olisi kykyjä, ei välttämättä ole paikkaa tehdä. Kaupunkilaisen paradoksi on juuri tässä: kaupungissa ei tehdä ruumiillista työtä muuna kuin palkkatyönä, jolloin palkkatyön ulkopuolella vaihtoehdoiksi jää istua kotona ja tuijottaa huonekalua tai kuluttaa aikaa kahviloissa, ravintoloissa, pallokentillä ja ostoskeskuksissa. Ruumiillisesta työstä käännytettyä kaupunkilaisruumista voikin käyttää pääasiassa enää vain kuntosaleilla, poluilla, pyöräteillä ja puutarhapalstoilla. Viihde kokemuksena elää osaltaan tästä paradoksista, ja sen edellytys on toimettomuus.

Viihteellistyneen mukavuudenhalun iskostuminen kokemuksen esirakenteeksi tähtää siis monilta osin yksittäisen ihmisen kohdalla henkilöitymiseen. Vailla yhteyttä niihin kokemuksen peittyneisiin kerrostumiin, joissa perinteiset, so. suomalaisittain esimodernit elämäntavat kenties vielä muhivat, jää jäljelle vain yksilö, joka tähtää eteenpäin, itseriittoisuuteen; henkilöitymiseen jossa oma itse on kaikki kaikessa. Tälle yksilölle tai henkilölle jopa oleilu ihmisten kesken on tapa verkostoitua, joka puolestaan on tapa tiedostaa oma itsellisyys ja vahvistaa sitä. Etäisyyttä toisiin ihmisiin ja vieraisiin kokemuksiin pyritään kaikin keinoin pitämään yllä, ja ahdistavista, hiostavista ja fyysisesti ja sielullisesti raskaista aiheista ja tehtävistä pyritään pysyttelemään erossa. Tietoisuuden koteloituminen luo päivänpaisteen kulttuuria, kunnes valoa ei enää riitä pitämään elämää yllä.

Viitteet
[1] Samuli Paulaharju: Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmalta. 1922/1958. Helsinki: WSOY. s. 70.
[2] Oskar Lindman: ”Tapamme miettiä luontoa on muututtava.” Kulttuurivihkot 3–4/2016.[]
[3] Richard Sennett kuvaa samantyyppistä murrosta amerikkalaisessa yhteydessä ottamalla esimerkiksi bostonilaisen leipomon läpikäymän muutoksen 25 vuoden aikana. Ks. Richard Sennett: Työn uusi järjestys. Miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. 1998/2002. Suom. Eine Kivinen & David Kivinen. Tampere: Vastapaino. s. 65–78.
[4] Tämäntyyppisen näkökannan on esittänyt esimerkiksi David Foster Wallace tunnetussa esseessään ”E Unibus Pluram. Television and U.S. Fiction” (1992) ja sitä on kehitellyt edelleen Wallace-tutkija Allard Den Dulk muun muassa artikkelissaan ”Beyond Endless ’Aesthetic’ Irony: A Comparison of the Irony Critique of Søren Kierkegaard and David Foster Wallace’s Infinite Jest. 2012. Studies in the Novel 44:3. s. 325–345. Wallacen ja Den Dulkin jakama ajatus palautuu Søren Kierkegaardin filosofiaan esteettisen ja eettisen elämän eroista.

Eräät elämäkerrat

Processed with VSCO

Johdannoksi

Keväällä 2014 kirjoitin lyhyen elämäkerrallisen tekstin, jossa siihenastinen oleminen ja arki pyrittiin näkemään radikaalisti poikkeavalla tavalla, dialektisesti, tai vähintäänkin eri kokemuskerrostumat yhtäaikaisesti huomioon ottaen. Kaksi vuotta myöhemmin palaan tuon tekstin ääreen, sillä on ilmennyt tosiasioita, jotka sekä valaisevat että hämärtävät siihenastista hätkähdyttävällä tavalla.

Kun näet julkaisin tuon tekstin, tulin liittäneeksi sen yhteyteen edellissyksynä räppäämäni otoksen, joka monessa mielessä kuvasi omanlaistaan rajatilaa. Ensinnäkin kuva oli otettu paikalla, jossa vuosia sitten kulki kouluikäisenä moneen kertaa kaluamani hiihtolatu; latu jota kalusin vielä silloinkin, kun ikäiseni juhlivat merkittäviä siirtymäriittejään. Niissä ajatuksin valokuvan kai otinkin, muistoksi, niin paljon on vuosien mittaan entisessä kotikaupungissani muuttunut, vaihtunut ja lakastunut; vanhaa on hautautunut uuden alle, ja uusikin vanhentunut uudemman edeltä.

Paikalla oli toki muunlaistakin merkitystä. Tietoisesti en laajempia yhteyksiä tuolloin osannut ajatella, mutta se minun on täytynyt tuolloinkin ymmärtää, että paikka sijaitsi vain kivenheittämän päässä siitä rakennuksesta, jossa isäni kävi töissä parinkymmenen vuoden ajan ja jonka ympärillä perheeni arkielämä koko lapsuuteni ajan pyöri. Minä, poikonen vain, hiihdin lomitse, isäni pyöräili kotoa töihin ja takaisin, näin kului eräs elämänvaihe. Ruoka oli pöydässä kymmenen yli neljä.

Sittemmin isäni irtisanottiin, tehdas siirsi toimintansa Viroon ja kuten itse asian tätä nykyä koen, tuon työn menettämisellä oli merkittävä rooli erään perheen ja perinteen edelleenhajoamisessa. Toki perheitä on hajonnut maailman sivu, ja vaikuttimia niissä hajoamisissa on monia, toisiinsa kytkeytyviä, osa yksilöllisiä, osa sukuisia, mutta jokin kokemushistoriallinen huippu tuo keskuksen äkkinäinen katoaminen laillaan oli. Pohja petti, turva katosi, kukin selviytyi kuten parhaaksi näki.

Tapahtuneesta on jo parisenkymmentä vuotta, mutta mitäpä ajasta, pohjimmiltaanhan aika on selväpiirteisenä itseään pitävän subjektin pinttynyt tapa järjestää kokemusta. Tehtaan läheisyys ja sen rooli perheeni elämässä kytki kuitenkin kuvanottopaikan myös laajemmalti Suomen lähihistoriaan ja maan rakennemuutoksiin. Metsiköstä, noin etäämpää nähtynä, tuo rakennus ei ollut vain rakennus. Se ei ainoastaan merkinnyt monille syytä muuttaa maalta pikkukaupunkiin; kutomona se merkitsi myös kädentaitojen (ja niihin liittyvän ylisukupolvisen osaamisen) vähittäistä katoamista ja korvautumista teollisella tuotannolla. Siten rakennuksen seinissä ja tilan tunnussa kerrostuu vielä tänäänkin viljalti suomalaiseen elämänmuotoon sitoutunutta historiallista kokemusta, jopa niin että rakennus on alkanut vähin erin sieluttua, ja sieluttuu vielä silloinkin kun se näyttää jo menettävän vanhan arvokkuutensa. Kuvaavaa tässä mielessä onkin, että nykyisin rakennuksessa toimii Tokmanni.

Tuo rakennuksen taa jäävä metsäaukea, jonka laidassa valokuva on otettu, on myös lähellä tilaa, jossa Elias Lönnrot luonnosteli valtaosan Uudesta Kalevalasta (1849) sataviisikymmentä vuotta aiemmin. Kuten tiedettyä, Vanhan (1835) ja Uuden Kalevalan välillä on eroja: vajaan viidentoista vuoden aikana Lönnrot ennen kaikkea laajensi ja siisti keräämäänsä aineistoa sekä siirsi sitä entistä agraarisempaan ja yleistajuisempaan muotoon. Esimerkiksi Karhun taivasmatkan kuvauksessa (XXVIII runo) Lönnrot vaihtoi pyyntikulttuurin lohiapajineen kerralla maanviljelyskuvastoon. [1] Risto Pulkkinen mainitseekin Lönnrotin alkaneen kahden Kalevalan välillä suorastaan ”vertailevaksi mytologiksi”, minkä seurauksena Kalevalan aineksiin sekoittui aineksia esimerkiksi intialaisista perinteistä. [2] Laajemmassa mielessä tämän voi myös ymmärtää kansallisrunoilijamme tietoisena pyrkimyksenä saattaa Kalevalan kertomusaines eurooppalaisittain vertailukelpoiseen muotoon, siis epiikaksi, eepoksen tyylipiirteet ja tunnusmerkit täyttäväksi teokseksi.

Tätä näkemystä puoltaa myös Pauli Pylkkö, joka suorasukaiseen tapaansa ilmaisi esseessään ”Suomen kieli on vetäytymässä ja jättämässä meidät rauhaan toisiltamme” (1998) Lönnrotin olevan ”kahden maailman välillä sukkuloiva huijari”, joka pelastaessaan suomalaisen kansanrunouden jälkimaailmalle, tuli itse asiassa tuhonneeksi sen. [3] Pylkön Lönnrot-kritiikki liittyy erottamattomasti hänen laajalti käsittelemäänsä kääntymättömyysproblematiikkaan ja on oikeastaan ymmärrettävissä vain ja ainoastaan tuota taustaa vasten: suomen kieltä käyttävissä ajattelijoissa, kirjailijoissa ja taiteilijoissa on fennomaanisesta ohjelmasta alkaen elänyt luottamus Suomeen eurooppalaisena kansana, mitä Pylkön mukaan suomea puhuva väki ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole eikä edes voi olla. Uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten perimmäiset erot ovat niin ylittämättömiä.

Tämä ontologinen ristiriita on tehnyt suomea äidinkielenään puhuvista ja Eurooppaan suuntautuneista ihmisistä käytännössä kahden maailman kansalaisia, jolloin olla voi vain sinisilmäisesti herrastellen (jolloin olo väistämättä ohenee) tai tietoisesti nurjaillen; joko uskomalla olemattomaan eurooppalaisuuteensa tai toimimalla ”Euroopan rajalinjan molemmilla puolilla”. [4] Lönnrot oli tämän näkemyksen mukaan juuri herrastelija: tarpeeksi kansanihminen voittamaan runonlaulajat puolelleen ja tarpeeksi oppinut omaksuakseen saksalaiset ja ruotsalaiset muotiaatteet. Lopulta Lönnrot oli kuitenkin enemmän kallellaan jälkimmäiseen suuntaan, mikä laillaan mahdollisti myös Kalevalan julkaisemisen.

Joka tapauksessa ”Polvila on sievällä paikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen muistaa, sillä siinä lienee suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu”, kuten fennomaanitoimittaja August Vilhelm Ervasti toteaa matkamuistelossaan ”Oulusta rajalle”  (1879). [5] Sitä sopii suomalaisen muistella, sillä siinä, sillä paikalla, lienee suomi kirjoitettu ensimmäistä kertaa merkittävällä tavalla näkymättömiin. Itsessään Kalevala on kokemusvarannoiltaan kerrostunut teos, jossa kilpalaulannan ja kamppailun tematiikka ilmentää ennen muuta eurooppalaisen voittoa paikallisista perinteistä; teknologian voittoa syntytiedosta, maanviljelyksen voittoa pyyntikulttuurista, edistysmielisen opportunismin voittoa perinteestä. Ilman vainua tai johdattelevaa käsitystä tämänkaltaisesta teoksessa heläjävästä kokemuksellisesta ristiriidasta ei Kalevalaa voi oikeastaan lähestyä saati ymmärtää.

Polvila sijaitsee myös puolentoista kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Huvittavaa on, että niin kuin minäkin vielä toisinaan kotopuolessa käydessäni, niin myös Lönnrot Polvilan ostettuaan taantui suureksi lapseksi: Lönnrotin kanssa tilalle muuttivat hänen vanhempansa renkeineen ja palvelijoineen, minkä johdosta Lönnrot saattoi pitkälti jättäytyä ruumiillisen käytännön arjen ulkopuolelle ja keskittyä kirjoittamiseen. Oli tällä vaikutusta kirjallisen työn lopputulokseen eli ei, Polvilasta muodostui siis omanlaisensa lapsuudenkoti myös Lönnrotille, lintukoto kauempana ihmisten humusta, jonne levoton piirilääkärimme palasi tämän tästä viettämään yönsä, vaikka omisti myös erinäisiä vuokra- ja omistusasuntoja vajaan viiden kilometrin päässä kaupungin keskustassa. Vielä avioiduttuaankin Lönnrot säilytti intiimit yhteydet vanhempiinsa, jotka muuttivat sittemmin Polvilasta Lönnrotin rakennuttaman kartanon vanhalle puolelle, hänen uuden perheensä välittömään läheisyyteen.

Lönnrotin Kajaanin-ajasta saakin vaikutelman, että lukuisista matkoista huolimatta hänen perheensä läheisyydestä, ja ennen kaikkea Polvilasta, muodostui Lönnrotin varsinainen elämänpiirin keskus. Polvilasta käsin Lönnrot monessa mielessä järjesti työnsä, kokemuksensa ja loppuviimein kokonaisen kansaneepoksen. Ja jos suomen ja eurooppalaisuuden ontologinen ero otetaan tosissaan, merkitsi Lönnrotin aika Polvilassa myös siirtymistä suomisesta lauluperinteestä eurooppalaisen sanataiteen teolliseen tuotantoon. Rakennemuutos sekin oli, ja suomalaisille paikallisperinteille väistämättä paljon väkevämpi muutos kuin erään kutomon lyhyt aika eräässä pienessä suomalaisessa kaupungissa hiljattain päättyneen vuosisadan loppupuoliskolla. Itse asiassa tuo muutos oli niin perinpohjainen, ettei sitä jokainen suomalainen saata edes muistaa, ja miksi muistaisi, ovathan perinteet ennen Polvilaa jotain, jota emme oikein suomalaiseksi osaa edes mieltää, niin tehokkaasti ne on tuntemastamme suomalaisuudesta kitketty.

Outoutuminen

Ajateltakoon sitten edellä esitetyn valossa näin: aluksi senlaista sikäläistä ainesta, ettei se ajatteluksi tunnustetusta mitään ymmärrä; senlaista ainesta, ettei se ajatteluksi tunnustetun valossa edes ajattele. Senlaista ainesta, jossa sekoittuu tervasta verta, perukkaa, lehtolapsen verta, tiettömien, pellollisten verta; senlaista ainesta, jossa huljuu kuin kupon pohjalla toistaitoisten, hiljaisten ja ruununraakkien veri. Sekoittuu senlaista verta edelleen, ja näistä haljuista aineksista tipeksii ja saostuu ja haalautuu jotain lähemmäs ihmisenpuolikasta; tulee kaupunkiin, pieneen, vielä paikallisen makua nahoissaan kantavien ihmisenpuolikkaiden kaupunkiin. Tulee ja asettuu taloksi. Veri vähin äänin vettyy, syntyy lapsia, lisää verta joka kääntyy vähin erin verellistä tietoutta vastaan, tietämättään, jopa tahtomattaan.

Senlaista ainesta se kuitenkin on, että vanaverissä koluaa vielä metsiä, kunnaita, kumpuja, lahdensopukoita, soita ja sarvivaaroja. Suuntäydeltä se kuitenkin on saanut itselleen vieraita sanoja ja murteita, joita se natustelee ja joiden läheisyydessä se alun elämästään elää; murteissa pirii vielä kokemus ja olo, joka haraa sitä väistämättömyyttä vastaan, että senlaisesta aineksesta tiivistyy jonkinlainen, alkeellinen henkilö; murteissa pirii suvullista läyryä ja senlaista avollasuuta, että suomalaiseksi mielletylle elämäntavalle se on pitkälti vieras.

Tästä seuraa, ettei senlainen aines, henkilöidyttyään, koskaan tunne oloaan kotoisaksi suomalaiseksi kutsutussa kulttuurissa, ulkomaisista kulttuureista puhumattakaan. Moni suomalaiseksi itsensä mieltävä henkilö samastuu nimittäin siihen, minkä kokee suomalaiseksi tai mitä se erehtyy pitämään suomalaisen ikiomina juurina. Erityisesti erehdys koskee eteläistä, pitkälti kaupungeissa syntynyttä ja osin ruotsinkielistä herraskulttuuria, sen piirissä syntyneitä taideteoksia ja ajattelutapoja, siis oikeammin erästä paikallista kulttuuria joka tekeytyi yleiseksi ja alkoi levittäytyä pitkin Suomenniemeä. Juuri tämä erehdys otetaan omaksi. Alkuperäisesti täkäläinen tämä paikallinen kulttuuri ei kuitenkaan ole, vaan pohjiaan myöten lainaa. Siihen on hyväntahtoisia hokemia hokemalla uskottu ja juurruttu, minkä myötä juuret on vasiten ja pistoksittain alettu laskea ikään kuin omina siihen kokemuksen maaperään, jota on erehdyksessä alettu pitämään Suomena. Senlaiselle ainekselle olisikin kaksinkertainen ja peruuttamaton erehdys uskoa, että nuo pistosjuuret olisivat jotenkin itsestäänselvästi hänelle samaa kantaa, jota puukulpon tervas veri kastelee.

Mutta niin vain senlainen aines erehtyy. Senlainen aines henkilönä ei tunne itseään suomalaiseksi, vaikkei ole siinä alkujaan, vaan alkuperältään metsissä ja rajaseuduilla kasvanut, olematta silti oikein ryssääkään. Mutta niin vain senlainen aines erehtyy ja alkaa toivoa tuota suomalaisena pidettyä kulttuuria omakseen, ja niin se vähin erin outoutuu.

Tietoutuminen

Koulu tekee tehtävänsä. Ensin lainen aines kohtaa opetusta suomalaisuudesta, lähiympäristöstä, siitä kielestä jota samalla niemellä kootusti ja jäsennellysti puhutaan. Sitten se kuulee maailmasta, innostuu itsekin, niin suomalaisesta kuin eurooppalaisestakin – jotka ovat monilta osin oikeastaan sama asia. Senlaisessa aineksessa alkaa nyt tekeytyä varsinaiseksi ajatteluksi kutsuttu aatteellisuus. Tekeytyy länsimainen filosofia, eurooppalainen järki, eettinen ymmärrys ja tekninen hahmotuskyky. Henkilöityessään laisesta aineksesta tulee tiedostaen ja tiedostamattaan kesyttävä, hyväntahtoinen maailmankansalainen, joka tieteeseen, tekniikkaan, valistukseen ja etiikkaan vedoten hylkää paikallisen ja haluaa rauhaa, onnellisuutta, oikeuksia ja vapautta – sekä itselleen että aivan kaikille muillekin. Suomi on sille ensin kansa, ei joukko väljästi toistensa kanssa tekemisissä olevia heimoja, ja kansana se on osa kansainvälistä yhteisöä, samanlaisten arvojen ja saman teknisen ymmärryksen piirissä. Vähitellen Suomesta tulee sille rasistisen umpimielinen takapajula. Muutto muualle, eurooppalaisiin pääkaupunkeihin, käy mielessä.

Sanotaan, että kulttuurit omaksuvat järjestään toisiltaan vaikutteita ollen enemmän tai vähemmän reunoiltaan toisiinsa sekoittuneita. Epäselväksi kuitenkin tässä suhteessa jää, onko esimerkiksi eurooppalainen valistus koskaan omaksunut mitään täkäläisiltä, perukkalaisilta perinteiltä. Eurooppalaisen valistuksen ja sen omaksuneiden suomalaisten näkökulmasta kysymys on oikeastaan läpikotaisin mieletön, onhan perinteinen rahvaankulttuuri ollut myös suomalaiselle sivistyneistölle sellaisenaan aina jollei suoranaisen vastenmielistä niin ainakin ainesta, jota tulee siistiä ja parannella. Puuveneet, pärekorit, kansanuskomukset, tarinaperinne ja vuodenkiertoon liittyvät juhlaperinteet on torjuttu ja unohdettu, tai ainakin siistimällä riisuttu niille ominaisesta kokemuksen eloisuudesta.

Jos rahvaankulttuurista esivalistuksellisessa Suomessa voi nostaa kaksi teemaa ylitse muiden, ovat ne luultavasti kateus ja kuolema. Sivistyneistön suhtautuminen näihin on tässä mielessä paljon puhuva. Kateus, jota mielenliikahduksina tietysti tavataan vieläkin ja joka muodosti aikoinaan kokemuksellisen ja paikallisen perustan agraarimagian harjoittamiselle ja kytki siten perukkalaisia yhteen, on tänään kielteistä ajattelua, joka tulee torjua. Niin ikään kuolema kytki perukkalaisia yhteen ja sen ympärille muodostui myös Suomessa verrattain monimutkainen ja omalakinen uskomusjärjestelmä. Myös tämä perinne romahti viimeistään 1900-luvun puoliväliin tultaessa. Tänä päivänä kuoleman määrätietoisesta ajattelemisesta, joka aikoinaan kuitenkin loi selvät rajat olemiselle ja arjelle vanhan kansan elämässä, on tullut tarpeetonta synkkyyttä eikä sen katsota millään muotoa rikastavan yhteisöä. Kuolema, kuten tiedettyä, on myös modernissa eurooppalaisessa kulttuurissa siivottu pitkälti näkymättömiin ja eristetty muusta elämästä.

Henkilö lainen aines häpeää. Nyt se koettaa kitkeä suustaan murteita, ajatella positiivisesti ja elää kuten aikalaiset kaupungissa, olla kadehtimatta. Se on siirtynyt suurempaan kaupunkiin, jossa se irtaantuu lopullisesti mannuiltaan. Mantu merkitsee juoppoja, hulluja, housulleen heimolaisia, peräkamaripoikia, perukkaa. Röhörieskat ja kirkonkylän tollukat ovat niitä, jotka Suomi mieltää omalla tavallaan syrjäytyneiksi, koulujakäymättömäksi rahvaaksi; ja tollukan elämä sitä, missä ei mitään korkeampaa tavoitella, missä ei ole persoonallisuutta, ainoastaan selviytymistä, tietämättömyyttä ja tavallista elämää. Tollukaksi henkilö ei tahdo jäädä.

Nyt henkilö lainen aines häpeää, elää itselleen alunperin vieraassa ympäristössä, häpeää eikä tohdi katsoa silmiin, ei edes peiliin. Tietoutuminen on saattanut sen elämään alituisessa alemmuudessa toisiin nähden, oman erillisyytensä, vajaan henkilöytensä alinomaan tiedostaen. Sellaisenaan se on enää puolittain olemassa.

Olottomassaolo

Henkilöityminen kiihtyy toisessa syntymässä, kokemustihentymässä jossa lainen aines tulee täysi-ikäiseksi. Kotiin jäämisen sijasta hänen oletetaan muuttavan kaupunkiin, etsivän opiskelu- tai työpaikan, perustavan perheen. Hänen sielunsa pohjukassa muhii savunkaltaista, ja hän poistuu sisäisyytensä asunnosta:

Hän ottaa nyt haltuunsa sen, mitä hän itse kutsuu itsekseen, toisin sanoen ne kyvyt, lahjat jne., jotka hänelle mahdollisesti on suotu. Kaiken tämän hän ottaa haltuunsa tähdäten kuitenkin vain ulkoiseen todellisuuteen, elämään, kuten sanotaan, todelliseen toimeliaaseen elämään. Sitä pientä määrää reflektiota, mitä hänellä on, hän käsittelee hyvin varoen. Hän näet pelkää, että se, mikä lymyilee hänen sielunsa perukoilla, pääsisi valloilleen uudelleen.  […] Nyt hän on ollut – kuten romaaneissa on tapana sanoa – onnellisesti naimisissa jo useampia vuosia, hän on toimelias ja yritteliäs mies, perheenisä ja kansalainen, ehkä jopa suurmies.  [6]

Henkilö on idullaan. Kännykkä, internet-yhteys, kaupunkilaisen tavat, ennen muuta irtaantuminen kätten töistä – istuva asento; henkilö on iduillaan. Ja niin kuin henkilö kavahtaa sielunsa sisikunnista nousevaa savua, niin hän kääntyy kohti päivänkohtaista. Nyt kokemuskerrostumisensa tunnustelemisen sijaan — sen oven tempomisen sijaan, jonka taakse hän on sielustaan nousevan savun saanut hädinvaivoin suljettua – hän alkaa uppoutua joko suurisuuntaisiin hankkeisiin tai alkaa kerryttää itseensä uutta ajankohtaista, päivittäistä, virtuaalista ja vierasta, ihan vain jotta saisi sisimpänsä kuohun vaimenemaan. Hän, henkilönä, mielistyy myös akateemisuuteen, joka on henkilöksi tekeytymisen jälkeen seuraava looginen askel: edelliset ikäpolvet muuttivat kaupunkiin, nyt nämä muuttavat isompiin ja taas isompiin, ja opinnoillaan kitkevät itsestään kokonaisen elämänmuodon ja kulttuurin; siksi henkilön on niin helppo hyvin omintunnoin puhua elämänsä alkavan täysikäistymisestä. Siitä se tosiaan alkaa, silloin hän lakkaa olemasta laista ainesta, ja hänestä tulee jotain, nimittäin henkilö, persoona, nimi.

Henkilöidyttyään hän, hän itse, etsiytyy myös toisenlaisen, kansainvälisen tai vähintäänkin eurooppalaisen elämän kielellisiin edellytyksiin, kun ei enää järin suomestakaan perusta; jo suomikin muistuttaa häntä hänen sielunsa ytimissä painostavasta kumusta. Viimeistään tällöin henkilö alkaa kiinnittää huomiota kielenkäyttöönsä; kielensä hän siistii, mieluiten ottaa käyttöön lainoja toisista kielistä, etupäässä englannista. Puhuessaan hän tapaa puhua erisnimin ja ajankohtaisuuksiin viitaten.

Kielenkannoille kolleutuminen

Kuitenkin kieli säilyy sinä perustattomana pohjana, jolla hän olottomanakin oleilee, aika ajoin savun hajua tunnistaen. Kielen kannalta katsottuna ja koettuna kielellistetty – kieleen saatettu, saarrettu ja määritelty – on juurien hylkimistä, jopa kieltämistä. Kielen alkuperä ei ole käsitteissä, vaan niitä edeltävässä, ja tätä dialektiikkaa kieli miltei kaikkinensa kantaa mukanaan: kielessä ja varsinkin murteissa elää hautautuneita kerrostumia kielettömästä tai ei-vielä-kielestä.

Kun kieltä puhutaan ympäristöissä, kieli koostaa ja kokemusta koetellaan; tällöin kielikokemus kokoontuu tai kekoontuu. Tällöin osa kielenkäytön ympäristöistä tulee kuitenkin kadottaneeksi kielestä jotain, mikä ei näihin ympäristöihin syystä tai toisesta mahdu. Kieli rispaantuu ja siitä irtoilee kokemusta; kokemuksia esimerkiksi sellaisista elämisen ympäristöistä joita teknistyvät ja olennaisella tavalla eurooppalaiset valistusympäristöt alati vähemmän tuntevat tai kykenevät tärvelemättä koskettelemaan.

Kenties enää runoudessa elää ymmärtämättömän kaipaus hautautuneisiin kokemuksiin – vaikka loppuviimein runouskin on senlaiselle ainekselle vierasta mettä, kokemuksen pakottamista käsitteellisen lähettyville. Jos taas täkäläistä ajattelua missään vahvassa mielessä on, se noussee tämäntapaisista tapaelmista jos nousee; pääpiirteittäinhän suomalainen ja täkäläinen, eurooppalaisesta ja täkäläisestä puhumattakaan, eivät kokemuksellisen tietämisen mielessä edes kohtaa. Suomalainen kolonisoi aina täkäläisen, jolloin täkäläinen hiljenee ja sen eteen, päälle, jopa keskeen ilmaantuu sävyjä, joita herraskainen mieli mieltää jaetuiksi ja kansallisiksi. Suomalainen kulttuuri on laisen aineksen joukkohauta.

Jolloin sikäli kuin ymmärtämystä on, se on aina ensin murassa ja mullassa, pimeässä, ajattelua, aikuisuutta ja käsitteitä edeltävässä aineksessa, josta kulttuuri ei vielä ole saanut täyttä otetta. Jos suinkin vain voi, ymmärtämyksen ajattelemiseksi tätä haltuunottoa on kaikin voimin karsastettava, ja vähintään tämä nykyinen olottomassaolo on jätettävä jännitteiseksi. Tästä olosta juonnettu ajattelu on aina viallista, mutta juuri viallisuudessa on sen mieli: se on ainoa mahdollinen vipuvarsi senlaisen aineksen ololle sitä tukahduttamatta. Kaikki muu on myötäsukaa ja mielistelyä, mielin kielin olemista ja lemmon ajamaa, kyräilevää häpeää.

Viitteet
[1] Ks. esim. Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko. 2014. Helsinki: Gaudeamus. s. 227; Tere Vadén: Karhun nimi. Kuusi luentoa luonnosta. 2006. Tampere: niin & näin. s. 9–10.
[2] Pulkkinen 2016, 31–32.
[3] Pauli Pylkkö: Suomen kieli on vetäytymässä ja jättämässä meidät rauhaan toisiltamme. niin & näin 1/1998. s. 48. [
]
[4] Pauli Pylkkö: Luopumisen dialektiikka. 2009. Taivassalo: Uuni. s. 64.
[5] A. V. Ervasti: Oulusta rajalle. Teoksessa Erno Paasilinna (toim.), Matkoja vanhassa Suomessa. Matkakuvauksia Elias Lönnrotista Urho Kekkoseen. 1990. Helsinki: Otava. s. 81.
[6] Søren Kierkegaard: Kuolemansairaus. 1849/2016. Suom. Janne Kylliäinen ja Tapani Laine. Helsinki: Basam Books. s. 51–52.