Kohina

Syövä yö

Tyven

Kuluvan vuoden syksyn, kuten edellisenkin, ihmistä kalvaa syvä innottomuus. Jos edellisvuoden kevät oli kaikin puolin innoittunutta, jopa hurmoksellista kirjoittamista, ja kuluneen vuoden kevät eri tavoin työntäyteistä, jos kohta rentoutunuttakin, itsevarmempaa, on tämä vuosikymmenen viimeinen pimeä kausi ollut pelkkää rämpimistä, sohjoa ja lokaa. Sitä alkaa, sitä kokeilee, sitä kirjoittaa mikä on jäänyt toistaiseksi kesken, mutta tekemisessä ei tunnu olevan mieltä. Kaukaiset päämäärät – saada käsikirjoitus kuin käsikirjoitus valmiiksi ja julki, jotta voisi siirtyä eteenpäin – pysyvät kaukaisina, mutta kurjemmalta tuntuu se, ettei välittämiinsä aiheisiin löydä rutinoitunutta, ravitsevaa suhdetta. Sitten sitä kuitenkin lohduttautuu: ehkä ajattelu tosiaan on vain tuulta, joskus sitä on, toisinaan taas ei.

Aika tosin ei monastikaan ole ajattelua hakevan puolella. Jokapäiväisen elämän lupot hakeudutaan edelleen silmäilemään ruutuja ja tästä käytänteestä irtaantuminen näyttäytyy vain kurjana askeesina, yksilösankaruutena samalla kun fossiilinen moderni kokonaisuutena sitoutuu alati syvällisemmin elämään digitalisaation autuudesta sekä tietysti sen mahdollistavasta energiansyötöstä. Ajattelen toistuvasti asuntoja, joissa olen kuluneen parinkymmenen vuoden aikana asunut, sekä sitä, miten elämäntavan muuttuvan perustason osaksi tulevat vähän kerrassaan näytölliset laitteet, joiden kanssa puljataan aamut illat eli ehtoot. Kun ihminen tuolla tavoin kasvaa kiinni, mitä luopuminen käytännössä on?

Ja kun aika ei ole puolella, ei ole hiljaisuutta, ei äärellä-oloa, ei koettelua, ei tunnustelua. Se elämä, mikä jää tylsyyden ja syrjäytymisen kaltaisten määreiden taa ja mitä luultavasti leimaa suhteessa fossiiliseen moderniin ainakin näkymien kaventuminen, on pitkälti vierasta ja se kiinnostaa ainoastaan jos mahdollisuutena, takaporttina, on paluu takaisin porvarillisen kokemuksen, henkilökotelon tunnustettuun huomaan. Niin minäkin väsyn, tänne maakuoppaan: en tahdo jaksaa toimeentulotta, sivussa ansio- tai tutkimustyöstä, joita kumpaistakin leimaa laillaan tunnustus. Syksyn mittaan koen myös irtaantuvani vanhasta, vaikka en ole vielä päässyt kiinni uuteenkaan. Ennen kaikkea kymmenen vuotta elämää jäsentynyt tutkijuus tuntuu nyt muuttavan muotoaan ja irrottautuvan akateemisesta elämästä, mutta miten ajattelu vastedes ilmenee on vielä suunnatta. Ansiotyötä onneksi pian on, ja sen varjolla ehkä muutakin.

Alustavasti koeteltuja aiheitakin olisi. Vanhempien aiheiden kanssa olen viettänyt aikaa jo vuosia, toisten kanssa kuukausia, ja juuri kanssaoloa, yhdessä vietettyä aikaa pidän tekemisen ja itsensä elämän kannalta mielekkäänä, oli se aika ajoin rämpimistä tai ei. Aiheet myös parveilevat sekä tietysti lähenevät, loittonevat. Kulunutta vuotta muistellessani palautan loittonevista mieleen nyt vain yhden, muista kuuluu ehkä tuonnempana. Luen näet alkuvuodesta Hannu Raittilan esseitä ja kesällä hänen romaaneitaan. Ei minulta mikään puutu (1998), Canal Grande (2001), Atlantis (2003) ja Pamisoksen purkaus (2005) muodostavat töiltä toipuvassa mielessäni erityisen, ensyklopedisen sarjan, jota olisi hyvä koetella kuvauksena kotoperäisen kokemuksen infrastruktuurista. Romaanisarjan aiheet eivät näe tyhjene esimerkiksi kapitalismiin, kuten jokunen kirjallisuudentutkija on mielinyt esittää, vaan kiinnostavaa niiden käsittelystä tekee se, miten geopoliittiset ja tekniset infrastruktuurit käytännössä luovat kokemusta. Raittilan proosaa luonnehtii ylisummaan vahva kiinnostus modernin Suomen kehitysprosesseihin sekä siihen tekniseen, infraa tuottavaan osaamiseen, joka alustaa ja oikeastaan mahdollistaa sen, mitä voidaan ajatella, tuntea ja kokea.

Raittilan ohella vuoden kirjallisia valopilkkuja kohdallani lienevät ainakin J. N. V. Ahtolan Jeren ja Jusan seikkailut -kirjasarja (2010–), Hannu Poutiaisen Sijaltainen (2017), Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat (2000/2007), Sharona Muirin Invisible Beasts (2014) sekä Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste (2019). Tatu Vaaskiven Vaistojen kapina (1937) ja Huomispäivän varjo (1938) ovat puolestaan teospari, jossa psykoanalyysi, friedelliläinen kulttuurikritiikki ja Vaaskiven upean rönsyilevä tyyli lyövät kiistatta kättä, vaikka yhtä lailla huomattava on, että Vaaskivi esittää teoksillaan teorian valistuksen dialektiikasta hyvä kyllä ennen Adornon ja Horkheimerin Valistuksen dialektiikkaa (1944). Alvin Tofflerin Tulevaisuusshokki eli Hätkähdyttävä tulevaisuus (1970) tuntuu puolestaan osin hyvinkin ajankohtaiselta ajoittaisesta humoristisuudestaan huolimatta. Richard Powersin The Overstory (2018) on mestarillisen lohdullinen, jos kohta ajankohtainen, muttei romaanina ehkä niin onnistunut kuin The Gold Bug Variations (1991).

Kirjoitan kai jotain itsekin. Yleisen kirjallisuustieteen oppiaineeseen kuuluva väitöskirjani nykymuotoisesta ensyklopedisesta romaanista ja metafyysisestä salapoliisikertomuksesta sen ensyklopedisuuden tuottajana on vapaasti saatavilla Helsingin yliopiston digitaalisessa arkistossa. [1] Kesäkuussa ilmestyy myös pitkään vannehtimani essee asubjektiivisesta sotakokemuksesta. Historiantutkija, asianomaiseksi joutunut Ville Kivimäki kirjoittaa siihen aiheellisen ja totuudenmukaisen vastineen. Oikeassahan Kivimäki kritiikissään eittämättä on, mutta harmikseni koen myös, ettei hän tunnu näkevän, mihin kysyvällä kompuroinnillani tähtäsin – mikä kenties johtuu käyttämästäni tyylistä, aiheen sensitiivisyydestä tai sanankäänteistäni, jotka Kivimäki kai koki hyökkääviksi ja ehkä henkilöön käyviksikin. Olen joka tapauksessa valtavan kiitollinen hänelle vastineesta.

Loppuvuodesta ilmestyy myös Hippo Taatilan Teflon Bible. Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Volin tie Maltsun ghetosta suomiräpin messiaiksi (2019), jonka tekemisessä avustan. Myös Santeri Nemo palaa verkon syövereistä vielä kerran, ja siinä missä männävuosien arvelut Pyhimyksen, Teflon Brothersin ja esimerkiksi Julma-Hennrin levytyksistä olivat ainakin itselleni tärkeitä, kaikki tuo on nyt sanottu Hippo Taatilan äänenpainoin ja paremmin. Samalla mainitut esimerkit ovat muuttuneet painetuksi sanaksi ja siinä mielessä ikuistettu. Verkko voi nyt ainakin niiltä osin mennä, aivan kuten Santeri Nemokin.

Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Teflon Brothersin levytyksiä kuuntelin kuluneena vuonna työn puolesta hyvinkin kosolti, mutta muutoin tunsin edelleen olevani musiikin tiimoilta jotakuinkin yhtä ulkona kuin lumiukko. Max Richterin Sleep (2015) ja William Basinskin Distintegration Loops I–IV (2002–2003) soivat monasti edelleen. Jóhann Jóhanssonin The Miners’ Hymns (2011), Autechren NTS Sessions  1–4 (2018) , Nivhekin After its own death / Walking in a spiral towards the house (2019), Sumacin Love in Shadow (2018) sekä Chihei Hatakeyaman lukuisat ambient-sävellykset olivat uusia löytöjä. 1990-luvun norjalaista ja ruotsalaista black metallia muistelin loppuvuodesta lämmöllä, joulukalenterina Darkthronen koko tuotanto.

Syksy, vuosi, vuosikymmen kuitenkin vaipuu. Se on erikoinen ajanjakso, tihentymä ajanjaksoja, ajattomuutta, ulkopuolisuutta, päivänkohtaisuuksien täyttämää mieletöntä mieltä. Olisipa tuleva ratkaisevuudessaan myös sopeutuva: outoutuminen on jo käsillä.

Viitteet
[1] Vesa Kyllönen: The Behemoth and the Sleuth. The Metaphysics of the Contemporary Encyclopedic Novel. 2019. Helsinki: Helsingin yliopisto. [→]

Masennus ja oma juttu

Masennus on uupumusta ja lamaannusta, kun ei jaksa tai osaa tulla itsekseen, esittää Alain Ehrenberg teoksessaan The Weariness of the Self. Diagnosing the History of Depression in the Contemporary Age (1998/2010). Kun ulkoiset kurimekanismit moderneissa yhteiskunnissa muuttuvat ja instituutioiden merkitys ihmiselämän jäsentäjinä vähenee, syntyy paitsi itseyden teknologioita myös moderni henkilö instituutiona. Henkilöä näyttää ajavan ensisijaisesti hänen oma, sisäiseksi mielletty palo, motivaatio, joka heijastuu ja tulee itse asiassa näkyväksi kaikissa niissä projekteissa ja harrasteissa, joita nimetty subjekti itselleen määrittää. Erityisesti työlle moderni henkilö mielii ajatella hänen henkilökohtaista kehitystään, sisäistä kasvuaan tukevia merkityksiä: hän haluaa kehittyä työssään, mutta hän myös haluaa, että työ kehittää häntä, auttaa häntä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Modernilla henkilöllä täytyy niin ikään olla kokemus eteenpäinmenemisestä.

Suomessa hyvinvointivaltion muotoutuminen antaa varsinkin ns. Y-sukupolvelle (1980-luvulla syntyneet) perityn tilanteen, jossa nuori voi verraten vapaasti määrittää elämälleen suuntaa ja päämääriä. Hänen mahdollisuutensa eivät ole rajattomat, mutta periaatteessa hänellä on ennennäkemättömän hyvä tilaisuus kouluttautua, harrastaa, omaksua elämäntapoja ja -tyylejä, asenteita sekä myös hypätä yhteiskuntaluokasta toiseen. Toisaalta tilanne on ristiriitainen: Y-sukupolvi on tiettävästi myös ensimmäinen sukupolvi sitten teollisen vallankumouksen, joka ainakin tulotasonsa osalta häviää vanhemmilleen. Koki polvi itsensä petetyksi tai ei, näyttää siis siltä, ettei vauraus enää kerry eikä varsinkaan siirry esimerkiksi palkkoja kautta työelämään hiljattain siirtyneelle Y-sukupolvelle. Ylipäänsä työelämä näyttää muuttuvan epävarmemmaksi, eivätkä suurten ikäluokkien totuudet enää samalla tapaa päde. Elämänpituisia työuria ei ole, työn luonne muuttuu, kaupungistumisen myötä työpaikkoja katoaa yhtäältä ja syntyy toisaalle, työelämää hallitsevat konsulttien opit ja päivittäistä arkea palaverit, jotka ovat pois varsinaisesta työstä. Suurin odotuksin nuori kouluttautuu yhdelle alalle vain huomatakseen, ettei töitä ole; täytyisi joustaa, sopeutua, omaksua uutta, kouluttautua uudelleen… näyttää kuin ammatti-identiteettiä ei edes saisi kehittyä.

Työn, elämän ja työelämän ristiriidoista polttelevin liittyy kuitenkin Y-sukupolven ja heidän jälkeensä tulevien omaksumaan käsitykseen ”omasta jutusta”. Erityisesti ne nuoret, jotka tekevät elämäntavasta yrittäjyyttä, sekä ne, joiden valitsemille aloille ”uuden työn paradoksit” ovat iskeytyneet kenties ensimmäiseksi, nimittäin tutkijat, kirjailijat ja taiteilijat ovat käytännössä kasvaneet ajattelemaan, että heidän elämäntehtävänsä on löytää oma juttu, kehittää sitä, kultivoida sitä ja saada jutulleen huomiota. Huomio ei välttämättä tarkoita yrityksen tai persoonan menestystä kaupallisessa mielessä, vaan yksinkertaisimmillaan sitä, että ihmisen kultivoima oma juttu huomataan ja se, samoin kuin juttunsa hioja, tunnustetaan, vaikka sitten pienen asiantuntijapiirin kesken. Oma juttu taas kytkeytyy herkästi persoonallisuuteen: ihminen kehittää itseään kehittämällä omaa juttuaan samaan tapaan kuin työn yleensä uskotaan kehittävän tekijäänsä paremmaksi ihmiseksi. Olivat siis varsinaiset olosuhteet mitkä hyvänsä, omasta jutusta ja sen tiimoilta toivotusta tunnustuksesta ihminen ei ole kovinkaan valmis tinkimään. Tämä tinkimättömyys on osa Y-sukupolven kokemaa itsenäisen valinnan eetosta, mutta myös osa heidän persoonallisuuttaan.

Totuus tietenkin on, että aina oma juttu ei kanna. Sellaisetkin hankkeet, joihin on laittanut loputtomasti aikaa ja energiaa, jäävät tunnustuksetta, rahoituksetta tai kokonaan pöytälaatikkoon. Monasti ”oma juttu” jää puolitiehen, joskus se ei ollut oma juttu ensinkään. Ja joskus ihmiset pettyvät yksinkertaisesti siihen, etteivät vuosienkaan mittaan löydä sitä asiaa, joka tuntuisi edes pienen hetken omalta jutulta. On lasikattoja, on ylikiehunutta kateutta, on katkeruutta, mutta ennen kaikkea on kaiken läpäisevää tunnetta omasta huonommuudesta, alimittaisuudesta ja kunnottomuudesta, häpeää sen johdosta, ettei kasvanutkaan tunnistettavaksi henkilöksi, mureni vain kesken kaiken.

Jos masennus on uupumusta ja lamaannusta, kun ei jaksa tai osaa tulla itsekseen, kuten Ehrenberg esittää, ei tietenkään ole kylliksi, jos masentunutta neuvotaan unohtamaan itsensä. Masentunutta ei neuvota; korkeintaan masennus itsessään neuvoo masentunutta. Silti olosuhteisiin masentuneen ympärillä voidaan kiinnittää huomiota: onko kulttuurissa itsessään jotain, joka erityisellä tavalla (paitsi ahdistaa myös) masentaa? Liittyykö siihen työn luonteen muutoksia, hyvinvointivaltion kehitys, modernisaation kymenä toimiva energiaylijäämä tai se, millaiseen kulkuun nämä kolme ihmisen mahdollisuuksineen ja rajoitteineen lietsoo? Miksi masennus diagnosoidaan ja miksi se eroaa melankoliasta vasta ”suuren kiihdytyksen” käynnistyessä? Ja jos ”oma juttu” sekä itseytymisessä, henkilöitymisessä epäonnistuminen liittyy masennukseen edes osittain, onko ajateltavissa, että masennuksen ennaltaehkäisyyn, ehkä hoitoonkin voisi liittyä ”oman jutun” muuntaminen muuksi, ehkä kokonaan toiseksi? Ja ennen kaikkea: voidaanko ”oma juttu” muuntaa kaikeksi muuksi paitsi yksilöllisen, autonomisena itseään pitävän subjektin omaisuudeksi, elämäntehtäväksi ja mitaksi, mitä se tällä hetkellä vaikuttaa pitkälti olevan?

Sokosti

Näin on luonnon luovuttava

Ikiliikunnon ihme

Elonkehä 4/2018

Ken muistaa Talvivaaran ihmeen, muistaa harvemmin sen kainuulaismiehen, joka ajaa rypläsi traktorillaan kaivokselle vievän tien tukkeeksi sinä päivänä, jona ihme julistettiin. Ja ken muistaa, kuinka pääministeri Juha Sipilä syytti Yleä loanheitosta, joka koski hänen sukulaistensa liiketoimintaa Terrafamen alihankkijana, mahtaa olla tietämätönnä, kuinka tuon traktorimiehen kävi. Tämä näet seilasi keskellä tietä, kolhi poliisiautoa ja mikä tärkeintä, pani yhden miehen mielenilmauksensa alulle aivan liian myöhään. Koskapa Sipilä oli jo mennyt edeltä, ihmeen sanottiin tapahtuneen, asiat kulkivat suunniteltua rataansa ja traktorikuskin ilmaus hukkui otsikoista.

Hetki lienee sinänsä mitä käänteentekevin. Pekka Perän 2000-luvun alkuvuosina käynnistämä kaivoshanke oli ollut täynnänsä suhmurointia, sivuutuksia, surkeaa suunnittelua sekä kovia puheita, ja vaikka viimeistään marraskuun 2012 jättimäinen kipsisakka-altaan vuoto olikin kääntänyt yleisen mielipiteen hanketta vastaan, näytti kaivos saavan edelleenkin jatkaa. Itse asiassa valtionomistajayhtiö Solidiumin tultua kaivoksen suurimmaksi omistajaksi kahta vuotta myöhemmin oli Talvivaaralla ollut käytännössä jatkuva Suomen valtion tuki. Perä itse puhui jo tätä ennen erinäisistäkin ”uusista aluista”, mutta paksuudessaan nuo puheet olivat vasta alkusoittoa tulevalle.

Kun sitten syksyllä 2016 julisti pääministeri Sipilä ihmeen tapahtuneen, merkitsi se ennen muuta kahta asiaa. Ensinnäkin sekä ympäristöriski että itse prosessi näyttivätolevan nyt ”hyvin hallinnassa”, ja kaivos siksi otollinen kohde myös ulkomaisille rahoittajille. Toisekseen ihme saneli senkin, ettei kaivoksen alasajo enää tulisi kysymykseen: ”Kyllä nyt lähdetään siitä”, ookasi Sipilä, ”että tehdään tämä projekti loppuun, että saadaan tänne pysyvä, ympäristön kannalta kestävä toiminta pystyyn”.[1] Eteenpäin siis oli elävän mieli, maksoi mitä maksoi.

Ihmeen kuin ihmeen luonto on kuitenkin piilevä. Ainakaan juuriaan myöten ihme ei anna itseään ilmi, vaan kummastuttaa katselijoitaan, ja merkitseepä vanhassa suomessa myös hätää eli kiipeliä. Ihmeen kokemusta leimaa siis epätietoisuus, ja siksikin Sipilän muotoilu oli tuiki tähdellinen: koska ympäristöriski oli edelleenolemassa ja prosessi saattoipettää, ei itse hankekaan ollut yksinteoin kaamenessaan, vaan vain näytti siltä. Joten siinä missä geologian emeritusprofessori Matti Saarnisto oli jo ehtinyt nimetä Talvivaaran ”ympäristön pilaamisen ikiliikkujaksi”, Sipilä oikeastaan vain asetteli sanansa toisin. Talvivaaran ihme oli kyllä ikiliikkuja, täsmälleen vain ei tiedetty, mitä tämä nälkämaan sampo loihtisi. Eikä mokomaa tarvinnutkaan tietää: jo siinä, että kaivoskone nyt kävi, riitti hämmästeltävää.

Pahin tapahtuu pinnan alla

Osin Talvivaaran ihmeessä onkin kyse virtaamista, siitä mikä kulkeutuu virran mukana nähtävillä ja siitä, mikä jää pinnan alle; mitä sanotaan ja miltä sanat vievät huomion. Useamman vuoden Talvivaaraa tutkinut taiteilija Arja Renell on havainnut samaa. Jos esimerkiksi paikallisten omat kokemukset Talvivaaran ympäristövaikutuksista jäävät sivuun useimmista uutisista, ei toisaalta lähiseutujen tilaa välttämättä edes omin silmin ymmärrä: marjoja ei suositella poimittavaksi eikä vettä juotavaksi, mutta silti lähes kaikki kaivoksen vaikutuspiirissä näyttää olevan entisenlaisella tolalla.

Yksittäinen tieteenala, sanokaamme kalataloustiede, ei taas välttämättä saa kaivoksen vaikutuksista alueen vesistöihin täyttä selkoa, sillä tutkimuksen aikasarjat ovat monasti lyhyitä ja itse tutkimuskin takaperoista, alkaahan se vasta näkyvän kriisin jälkeen. Varmaa kokonaiskuvaa ei ylipäänsä tunnu olevan kellään, ja juuri tässä lie niin Talvivaaran ihmeen alkuhämärä kuin huolestuneen sivustakatsojan tuskallisin pulma: mitä Talvivaarassa ja sen likeisissä luonnonympäristöissä on todella meneillään? Mikä on luonnoltaan se pimeä voima, joka ikiliikkujan liikuntoja pitää yllä?

Kuvan uumoilemiseksi Suomen Kulttuurirahaston ja Koneen säätiön rahoittama Renell järjesti kuraattori Taru Elfvingin kanssa lokakuussa 2018 seminaarin, joka kokosi yhteen niin taiteilijoita, kansalaisvaikuttajia, ympäristötutkijoita kuin poliitikkojakin. Renellin ja Elfvingin katsannossa taide näet voi tuoda paikallista ja globaalia, kokemuspohjaista ja tieteellistä yhteen, ja avata siten väylää luotettavan tiedon äärelle tilanteessa, jossa tiede käy voimattomaksi eikä asiantuntijoita kuunnella. Sama pätee monen seminaarissa olleen mukaan kansalaisvaikuttamiseen. Jos poliittinen järjestelmä on ELY-keskuksia myöten rähmällään niin ”väärien kuninkaiden” kuin ”rahatalouden apostolien ja banksterienkin” edessä, nousevat arvoonsa juuri rivikansalaisen teot. Talvivaaran tapauksessa paikallisten aktivismi onkin ollut ratkaisevaa. Vesinäytteiden oma-aloitteisen keräämisen lisäksi lähialueiden asukkaat ovat tuoneet esiin kokemuksiaan kyläilloissa, kuulemisissa ja joskus joukkotiedotusvälineissäkin, ja vaikka kokemusten ja tieteellisten tutkimustulosten välillä yhteensopimattomuuksia onkin, tiedetään Talvivaaran ympäristövaikutuksista nyt heidänkin ansiostaan hyvinkin kosolti.

Puheenvuorojen ympärillä arssinoidun perusteella varmoja asioita on parikin. Ensinnäkin, kuten myös Renell eräässä teoksessaan kuvaa, viimeiset Nuasjärven ammattikalastajat lopettivat työnsä syksyllä 2016 – siis ihmeen julistamisen aikoihin – sillä kala ei kaivoksen rakentaman purkuputken vuoksi enää käynyt kaupaksi.[2] Kalojen osalta asiantuntijalausunnot ja paikalliset kokemukset tuntuvat menevän muutoinkin ristiin: jos Kainuun ELY-keskuksen Geologian tutkimuskeskukselta tilaaman selvityksen perusteella happea Nuasjärvessä vielä onkin aina syvänteitä myöten, kalastajien itsensä mukaan kalat ovat niistä pitkälti kaikonneet. Joten siinä missä GTK:n tutkimuksissa Nuaksen sulfaattipitoisuudet täyttivät edelleenkin talousveden laatukriteerit, ei se välttämättä kerro kaikkea järven tämänhetkisestä kunnosta. Itse asiassa ELY-keskuksen eräänkin arvion mukaan sulfaattipitoisuus Nuasjärvessä on purkuputken käyttöönoton jälkeen kaksinkertaistunut, ja talvikaudella järveen muodostuu selvä kemiallinen kerros, joka esimerkiksi helmikuussa 2017 oli noin 1,2 neliökilometrin kokoluokkaa ja ulottui 6–7 metrin syvyydestä pohjaan asti.[3] Jotain perin tuntuvaa Nuaksen syvyyksissä vaikuttaisikin olevan meneillään.

Jos näitä tuloksia tavan tollero vielä taitaakin ymmärtää, riippuu hänen tietämyksensä vastakin paljolti siitä, mitä hänelle kerrotaan. Epätietoisuus on varsinkin harvasanaisen ja kimurantin tiedon tympein vänkäri: kuinka usein Terrafame ”puhdistettua” vettä purkuputkea pitkin juoksuttaa, ja millaisin pitoisuuksin, voi esimerkiksi olla sen kokoluokan kysymysmerkki, ettei siihen vielä yksi iltapäivälehden myötäsukainen artikkeli vastaa.[4] Toki kaivoksen lähivesistöjen tilaa seurataan nyt jatkuvasti ja asiasta myös tiedotetaan, mutta ympäristövaikutusten mittakaava ja säännöllisyys – kunkin ekosysteemin nykyhetki ja suunta – pysyy pitkälti pinnan alla. Aika, sanalla sanoen, tekee tehtäviään: kukin luonnonjärjestelmä mutruilee elossaan, muuntuu tai pysyy nykyisenlaisena, sillä välin kun ihminen internetteineen muistaa tai unohtaa, ja kun rummutus mediassa lakkaa, jatketaan taas jokapäiväistä elämää.

Toisekseen tiedetään varmasti, että lähivesistään kaivos on tähänastisen liikuntonsa aikana tärvellyt pysyvästi ainakin Salmisen, Ylä-Lumijärven ja Kivjärven.[5] Tältä osin kuva selkeni viimeistään keväällä 2018, jolloin Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen tutkimusyksikkö ECRU julkaisi tutkimuksensa Talvivaaran vaikutuksista Kivijärveen, joka on kaivoksesta katsoen ensimmäinen suurempi (180 ha), Vuoksen vesistöön yhteydessä oleva järvi kaivosalueen eteläpuolella, mutta kooltaan vain viideskymmenesosa Nuaksen pinta-alasta. Tutkimuksessa Jaakko Leppänen, Jan Weckström ja Pinnan alla -seminaarissakin puhunut Atte Korhola totesivat Kivijärven suolaantuneen niin pahoin, että lajiston monimuotoisuus on romahtanut ja järveen on muodostunut tiheä suolavaippa, joka estää alus- ja päällysveden sekoittumisen.[6] Näin myös paikallisten kokemukset saivat tieteellisen vahvistuksen: jos Kajaanin seurakunnan virkistyskäytössäkin olleessa Kivijärvessä saattoi vielä viitisentoista vuotta sitten uida, on järven ekosysteemissä nyt tapahtunut senlaatuinen keikahduspiste, että siinä missä ihmisuimarit vielä saavat iho-oireita, on järven oma elonkirjo ainakin äyriäisten ja kasvillisuuden osalta liki palautumattomasti mennyttä. Toisaalta Pinnan alla -seminaarissa puhuneen kalataloustieteen professori emeritus Hannu Lehtosen mukaan muut tulokset Kivijärvellä eivät vielä viittaa esimerkiksi kalakantojen merkittäviin muutoksiin.

Sammon muruset

Varmuudella tiedetystä voidaan vetää vähintään yksi johtopäätös: kaivosalueelta karannut tai sittemmin purkuputkea pitkin juoksutettava sulfaattipitoinen jätevesi vaikuttaa seudun ominaisekologioihin. Itse asiassa karkailun ja purun, samoin kuin käsittelemättömän ja puhdistetun liikaveden välillä on vain aste-ero. Koska Terrafamen toiminta pohjaa edelleen käänteisosmoosin kaltaisiin, enemmän tai vähemmän sulkeutumattomiin kiertoihin, suunta on sama, oli kyseessä virtaama eli vuoto: poispäin, pois kaivosalueelta, pois mielestä, pinnan alle. Kaivos siis vuotaa jo prosessiensakin puolesta lähes väistämättä – onhan niin sanottu rejektivesikin johdettava jonnekin– joten niin vuosien 2010, 2012 ja 2013 vuodot kuin sittemmin tarpeellisiksi koetut hätäjuoksutuksetkin ovat olleet oikeastaan vain julkisesti huomattu osa rakenteellista vuotoa.

Vesistörasituksen vääjäämättömyyden totesi epäsuorasti myös seminaarissa puhunut ympäristöoikeuden professori Kai Kokko. Kaivostoiminta heikentää hänen mukaansa liki poikkeuksetta ekosysteemejä, mutta voi kylläkin parantaa seudulla elävän väestön sosiaalisia ja taloudellisia mahdollisuuksia. Siksi ensiarvoisen tärkeää olisikin, että ympäristölainsäädännössä, jos kohta itse kaivostoiminnassakin tähän kolmisuhtaan löydettäisiin tasapaino. Nyt näin ei kuitenkaan ole, sillä nykyisenlaisessa käytännössä sopukin merkitsee kaivostoimijan valtaa luonnonjärjestelmien yli. Ympäristölainsäädännössä painottuu näet jälkihoito, kaivostoimijan vastuu luonnonympäristöjen ennallistamisessa, joten ympäristölain valossa kaivoksen asettumisella alueelle on pääsääntöisesti vakiintunut kaava: ensin (luvan kanssa) rällätään, sitten siivotaan. Jos siivotaan: Talvivaarankin konkurssista on kulunut nyt kolme vuotta, eivätkä Kainuun ELY-keskus, Suomen hallitus tai vastaavat ministeriöt ole vielä tehneet lähijärvien ennallistamisesta tiettävästi edes kustannusarviota.[7]

Nälkämaan sammon käyttelyssä häviäjänä voi siis olla vain nälkämaa, sija jolle se rakennetaan ja jolta se mammonanhuumassa irti revitään. Sampo ryöstetään, mutta oikeastaan sammon salaisuus piilee siinä, että se on jo alkujaan risa; varsinkin väärin aikein vietynä se aivan kuin vasiten rikkuu, ja murusensa se levittää lähivesiin, vaikka ryövääjille, jaolle päässeille se tuntuukin antavan siunauksen, avaavan, kuten Pauli Pylkkö sammon varjosta kirjoittaa, ”edistyvän tulevaisuuden”.[8] Ja juuri avoimesta, rajattomasta tulevaisuudestahan sekä sen tarjoamista rikkauksista Talvivaaran ikiliikkujassa onkin usein katsottu olevan kyse.

Jos näet ajatellaan kuten Sipilä sanoo, ja Kainuuseen saataisiinkin ”pysyvä, ympäristön kannalta kestävä toiminta pystyyn” – suolaa, sulfaattia ja rikkauksia jauhava sampo – tarkoittaisi tämä jo yksin ympäristölainsäädännönkin puitteissa sitä, että toiminnan ekologinen kestävyys on myös jatkossa alisteista sille, kuinka kannattavaa toiminta taloudellisesti on. Sillä vaikka kaivostoiminnan ei edes Kainuussa tulisi olla nollasummapeliä työpaikkojen ja lähiluonnon, tai liikevoiton ja puhtaan veden kesken, juuri sitä se kuitenkin on, ainakin niin kauan kuin Terrafamea sitoo riippuvuus nikkelin maailmanmarkkinahinnoista, siis oikeammin sepääoman kasautumisen yksinkertainen liikelaki, joka edellyttää tuotantokustannusten painamista alas eli luonnon halpuuttamista kaikin luvanvaraisin keinoin.[9] Ja koskapa nikkelin hinta oli jo alun alkaen laskelmoitu optimisesti yläkanttiin ja Talvivaara malmipitoisuuksiltaan köyhää, omassa kilpajuoksussaan kaivos, jo ollakseen ylisummaan kannattavaa, tekee nyt kaikkensa kasvattaakseen tuotantoaan – mikä voi vain tapahtua lähiluonnon kustannuksella.

Kannattavaa eli ei, nyt kaivoskone joka tapauksessa käy. Se Terrafamessa on niin ihmeenomaista: Sipilän puheiden jälkeen kaivoksen vesissä on vellonut vain parempaa, vesitase on saatu kuntoon, kaivos suunnittelee uraanin talteenottoa, omaa rikkihappotehdasta sekä laajenemista sähköautomarkkinoille.[10] Ja onpa Terrafame tehnyt kahtena edellisvuonna myös nimellisesti tulosta, joten voiko tämä totta ollakaan, vai näyttääkö vain todelta? Siksi ihmeen osin piilevää luontoa on vielä arpailtava toisestakin vinkkelistä, jota myös Pinnan alla -seminaarissa tähdennettiin: laillaan Talvivaaran ihmeessä on kyse myös ajasta.

Aika ja arvaamattomuus

Ikiliikkujan itseliikunto ei olisi mahdollinen ilman aikajanoja, -sarjoja ja -syklejä, jotka leikkaavat toisensa merkillisessä kohdassa Kainuun historiaa. Talvivaaran ihme, solmu Sotkamon syrjässä, on yksin ympäristölainsäädännön näkökulmasta ajaltaan syklinen: jokainen uudistus tahi toiminnan laajennus vaatii uudet luvitukset, uusia lausunto-, kuulemis- ja päätöskierroksia eli tarpeellista byrokratiaa. Syklinen on nousu- ja laskusuhdanteineen myös kapitalistisen järjestelmän ja siihen osin sidottujen, nikkelin kaltaisten arvometallien aika. Ja toki on aikaa arvellessa otettava lukuun kaivospiirin ja lähiluonnon omatkin järjestelmät, sillä laillaan luonto tekee alati tehtäviään, elää omia aikojaan ja vaikuttaa myös kaivostoiminnan edellytyksiin.

Ilmasto- ja luonnonoloilla on näet moninaisia vaikutuksia ikiliikkujan ihmeeseen. Yhtäältä sateet ja runsaslumiset talvet hankaloittivat varsinkin Talvivaaran alkutaivalta, toisaalta kaivoksen aiheuttamien keikahduspisteiden myötä seudun ominaisekologioissa tapahtuu käänteitä elottomampaan, hapettomampaan ja yksipuolisempaan lähiluontoon, mikä rajaa – tai minkä ainakin tulisi rajata – kaivoksen tulevia mahdollisuuksia. Syystä Pinnan alla -seminaarissa Atte Korhola puhuikin hystereesistä: kullakin järjestelmällä on omanlaistaan hitausvoimaa, joka estää sitä palautumasta alkuperäiseen tilaansa noin vain, välys joka varsinaisen ongelman poistamisen jälkeenkin pitää ekosysteemiä entisellään. Ekologioilla on siis omia ajallisuuksiaan, ja niissä kehitys on hyvin erilaista kuin syklisessä lainsäädännössä tai esimerkiksi lyhytnäköisessä, jos kohta lineaariseen kasvuun luottavassa politiikassa. Tämä aikaepäsuhdan ymmärtäminen on ihmeen ymmärtämisen kannalta tähdellistä: lähiluontoa ei ennallisteta suitsait, vaan se vaatii huomattavia sosiaalisia ja taloudellisia ponnistuksia. Edes kaivoksen alasajo ei poistaisi ongelmaa, joka ihmeen juuressa nyt muhii.

Mutta jos lainsäädännön, talouspolitiikan ja kannattavaksi liiketoiminnaksi tähtäävän kaivosyrityksen omat aikajaksot otetaankin lukuun, on vielä syytä muistaa, ettei Talvivaaran kaivos syntynyt lokakuussa 2008. GTK:n tutkimuksissa esiintymä löydettiin 1977, mutta jo paljon aiemmin, 1700-luvun alkupuolella tiedetään uumoiltaneen, josko nimenomaan noissa Jormasjärven eteläpuolisissa metsissä, maan alla lepäilisi sievoiset määrät hopeaa, sinkkiä ja kuparia.[11] Siten yksin kainuulaisten itsensäkin katsannossa Talvivaaran tarina alkaa paljon oletettua tuonnempaa ja kaivos ikään kuin odotuttaa itseään neljättä sataa vuotta. Sillä välin seuduilla raadetaan huuhtaa, poltetaan tervaa ja eletään selvemmin metsästä, ja kun UPM-Kymmene Kajaanissa joulunseutuna 2008 lopettaa, juuri Talvivaarasta tulee kainuulaisille se sidos, joka vielä kytkee heitä maan, metsäin ja vetten voimiin, se elannon näkymä joka avaa paikallista elämää ja toimeentuloa tulevaisuuteen. Mutta kaskenpolttoa lukuun ottamatta kainuulainen ihminen elää koko tämän ajan myös kapitalistisen järjestelmän rajaseutua, eikä Talvivaaran virallinen tarina ole tässä kuin korkeintaan käänne huonompaan, suunta jossa pohjoista Suomea joudutetaan luonnonvaroiltaan kupatuksi siirtomaaksi.

Lie tämä monen Talvivaara-aktiivin perimmäinen pelko – tärvelty luonto, paluu ryysyrantaan – tai ei, se kytkeytyy yhtenä mahdollisena sosioekologisena kehityskulkuna vielä niin ihmistä vanhempiin luonnonhistorioihin kuin tietysti siihen maapallojärjestelmän viimeaikaiseen käänteeseen, jonka kapitalistinen järjestelmä on ”suurine kiihdytyksineen” saanut aikaan. Miljardien vuosien takaa peräisin oleva merenpohjan mätälieju on ensinnäkin käynyt läpi omanlaisiaan geologisia prosesseja muotoutuakseen siksi mustaliuskemalmioksi, jona Talvivaara tänään tunnetaan, ja kun laajamittaisen kaivostoiminnan seurauksena tuo maaperästä paljastunut mustaliuske sitten (eli nyt) altistuu hapelle ja vedelle, se rapautuu ja alkaa vuotaa raskasmetalleina seudun pohja- ja lähivesiin.

Pinnan alla -seminaarissa ympäristöbiokemisti Jari Natunen toikin hyvin esiin sen inhimillisen erehdyksen, jonka mainittu käänne on paljastanut: likinäköinen kaivostoimija ei tunnu itsekään ymmärtävän, mitä se on vapauttanut maan kuoresta. Siinä missä happaman kaivosvuodon vaikutukset voivat olla jopa tuhatvuotisia, on omissa alustavissa suunnitelmissaan Terrafame väläytellyt uraani- ja raskasmetallipitoisten sivukivijätteidensä pakkaamista yksinkertaisesti kaatopaikkamuoviin ja bentoniittisaveen ja paketin sijoittamista yhdelle ja samalle 560 hehtaarin alueelle.[12] Ympäristöluvan mukaista eli ei, sekä happaman kaivosvalunnan että yleisempien ympäristövaikutusten ajallinen mittakaava taitaa siis olla kaivosyhtiöltä hukassa: vaikka Terrafame toimisi kolmekinkymmentä vuotta, pitäisi kaivannaisjätteistä pitää huolta vielä satojen ellei tuhansienkin vuosien perästä. Alustavat loppusijoitussuunnitelmansa kaivosyritys kuuluu kuitenkin tehneen kokonaisen kuudentoista vuoden päähän, joten sivullinen voi vain arpailla, millaista vastuuta yksi kaivossukupolvi jälkeläistensä kontolle tässä oikeastaan sälyttää.[13]

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen tähdensikin seminaarin päätteeksi, kuinka läpeensä ongelmallisen loukun lineaarinen ajattelu on poliittiselle järjestelmälle langettanut. Tulevaisuus on nimittäin eksponentiaalista ja ei-lineaarista, arvaamattomien muuttujien ja niihin liittyvien yhtä- ja eriaikaisuuksien aikaa. Tällöin ei riitä, että luotetaan nykyiseen akkukemikaalihypeen ja toivotaan toivotaan, jatketaan kuten ennenkin, mutta toisaalta ei riitä sekään, että kaivostoiminta laitetaan jäihin tai lopetetaan kokonaan; pikemminkin on opittava elämään varovaisesti, tai kuten Donna Haraway sanoisi, vaaran kanssa.[14] ”Meidänpä vapautta vaarat on nää”, tietää Nälkämaan laulajakin.

Yksin Talvivaaran tapauksessa tämä päkätti voisi tarkoittaa, etteivät sen enempää kaivos kuin sen sivukivijätteetkään poistu Sotkamon seuduilta; kerran paljastettuina niitä ei voi enää unohtaa tai sulkea mielestä. Silloin tulevaisuutta tähdellisempää on nykyinen: millaiset muuttujat, yht’äkkiset palautesilmukat voisivat vaikuttaa kaivosyhtiön, valvovien viranomaisten, seudulla asuvien ihmisten, toimittajien ja politiikkojen, jos kohta tärveltyjen järvien, seudulle toistaiseksi tyypillisten ekosysteemien sekä lämpenevien ilmasto-olojen toisistaan riippuvaisiin suhteisiin? Voisiko äkkipäisyyden ymmärtäminen luoda, kuten Pietikäinen tähdensi, sellaisen ”kopernikaanisen käänteen”, jonka vaikutuksesta yleisellä – ennen muuta lähiluonnon ja paikallisten ihmisten – edulla olisi vastaisuudessa parempi asema yksittäisen kaivoshankkeen edessä? Vaikuttaisiko esimerkiksi tiukempi luvitusjärjestelmä kaivostoiminnan ympäristövaikutuksiin riittävän ratkaisevasti? Arvaamattomat muuttujat merkitsevät nimittäin Talvivaaraakin: jos ihmeen luonto kerran on juuriltaan piilossa, ei varmastikaan tiedetä, mitä muuta kuin kaivoskoneen tarmokasta käyntiä se voi olla, kunhan sitä vain tarkataan paljaalla silmällä.

Ken siis muistaa Talvivaaran ihmeen, muistakoon myös traktorimiehen. Jos näet hän, arvaamattomana muuttujana, olisikin törmynnyt Sipilän eteen ajallaan, eivätkä asiat olisikaan kulkeneet suunniteltua rataansa, näyttäytyisikö ikiliikkujakin nyt toisin? Jos ihmettä ei olisi niin itsevarmasti julistettu, tietäisimmekö nyt jopa enemmän siitä, mitä kaikkea alkujaan jäi kertomatta; tietäisimmekö nyt jopa paremmin eli varovaisemmin sen, kuinka monta kummaa voi vielä tapahtua ennen kuin ”tämä projekti” on viety loppuun?

Pinnan alla. Seminaari Talvivaaran ympäristötuhoista, Lauttasaaren kartano 12.10.2018. Seminaari oli osa Arja Renellin taiteellista tutkimustyötä Talvivaaran kaivoksesta ja sen vaikutuksista kaloihin ja ihmisiin. Työn taiteellinen osuus oli esillä Lapinlahden galleriassa 26.9–14.10.2018.

Viitteet
[1] Jonna Karjalainen: Terrafamen kaivoksen alasajo ei ole enää vaihtoehto – Sipilä: ”Sotkamossa on tehty ihme”. Yle 14.11.2016. [→]
[2] Pasi Peiponen: ”Täytyy valehdella kalan alkuperä, että se menee kaupaksi” – Valokuvatarina Talvivaaran Nuasjärven viimeisistä kalastajista. Yle2.10.2016. [→]
[3] Uusia tutkimustuloksia Terrafamen purkuvesien leviämisestä Nuasjärvessä (Kainuu). Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus 27.2.2017. [→]
[4] Pasi Jaakkonen: Entisen Talvivaaran kaivoksen piti olla kirottu: Terrafame lyö tiskiin ennätyksen – ja se voi olla vasta alkua. Taloussanomat 24.10.2018. [→]
[5] Sari Kauppi et al: Arvio Talvivaaran kaivoksen kipsisakka-altaan vuodon haitoista ja riskeistä vesiympäristölle. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 11/2013. [→]
[6] Jaakko Leppänen, Jan Weckström & Atte Korhola: Multiple mining impacts induce widespread changes in ecosystem dynamics in a boreal lake. Scientific Reports 7 (2017). [→]
[7] Mikko Niemelä: Talvivaaran pilaamat järvet. Valtio ei ole kunnostanut yhtäkään – Yksi järvistä jää laajentuvan Terrafamen alle. Suomen Kuvalehti 24.8.2018. [→]
[8] Pauli Pylkkö: Luopumisen dialektiikka. 2009. Taivassalo: Uuni. s. 80.
[9] Ks. Jason W. Moore: Capitalism in the Web of Life. 2015. London: Verso.
[10] Kuulutus Terrafame Oy:n Kaivostoiminnan jatkaminen ja kehittäminen tai vaihtoehtoinen sulkeminen -hankkeen ympäristövaikutusten arviointiselostuksesta (Kainuu). Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus 25.8.2017. [→]; Terrafame Oy:n nikkeli- ja kobolttisulfaattien tuotanto, Sotkamo. Ymparisto.fi, Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu 17.10.2018. [→]
[11] Jorma Wilmi: Sotkamon historia. 1997. Sotkamo: Sotkamon kunta. s. 177.
[12] Terrafame Oy:n Kaivostoiminnan jatkaminen ja kehittäminen tai vaihtoehtoinen sulkeminen. Ympäristövaikutusten arviointiselostus 18.8.2017. [→] Ks. myös Juha Granath: Professori: Talvivaarassa nähty yllin kyllin huonoja seurauksia – ”tämä turvallisuuskulttuuri ei näytä koskevan kaivosteollisuutta”. Iltalehti 21.10.2017. [→]
[13] Terrafamella on tällä haavaa vain väliaikainen ympäristölupa, minkä jälkeen se hakee varsinaista ympäristölupaa, jonka yhteydessä myös loppusijoitussuunnitelmasta päätetään. Kaivoksen sulkemisesta, ks. Terrafame Oy:n Kaivostoiminnan jatkaminen ja kehittäminen tai vaihtoehtoinen sulkeminen. Ympäristövaikutusten arviointiselostus, liite 10. [→]
[14] Donna J. Haraway: Staying with the Trouble. Making Kin in the Chthulucene. 2016. Durham: Duke University Press.

Painuma joulunseutuun

Sataa lunta, ensi kertoja kuluneena talvena. Vuosi katoaa joulunseutuun, ja alkaa toinen. Katoavan vuoden tulen muistamaan; alkava vuosi näyttää jo nyt tuovan muassaan kasapäin hyvää, jos kohta arvaamatontakin. Katoavasta vuodesta eritoten ensimmäinen puoli on ennennäkemättömän toimeliasta aikaa; väitöskäsikirjoitus viipyy esitarkastuskierroksillaan, ja sen paluuta odotellessa kirjoitan apurahan turvin aivan toisenlaista käsikirjoitusta. Syvennyn Kainuun historiaan, metsäteollisuuden historiaan, maatalouden historiaan, henkilön historiaan, modernin kokemuksen mustaan muraan, ja tapailen siitä teoriaa. Vuoden jälkipuoli on sen sijaan hakemista; alati teen työtä, mutta innoitus siitä uupuu, minkä myönnän vihdoin itsellenikin joskus vuoden pimeimpänä hetkenä. Marrasmieli on sentään menneisiin vuosiin nähden verrattain virkeä, jopa kuulas, eikä pimeä sen enempää paina.

Ulommas tuo sinänsä työntäyteinen toimeliaisuus ei kuitenkaan näy. Toki saan väitöskirjan valmiiksi ja painettua, minkä lisäksi aivan alkuvuodesta UCL Press julkaisee lukemisen käytäntöjä käsittelevän kokoelman Reading Today (2018), josta löytyy myös artikkelini ”Information and the illusion of totality. Reading the contemporary encyclopedic novel”. [1] Syyskuussa osallistun onnekseni taiteilija Arja Renellin Koneen säätiön tuella järjestämään Talvivaara-seminaariin kuulijana, ja seminaarin pohjalta kirjoitan esseistisen raportin Talvivaaran ympäristövaikutuksista Elonkehä-lehden vuoden viimeiseen numeroon. Se innostaa tovin. Häilyn silti alati kahden vaiheilla, uskallanko tunnustaa itseni kirjallisuudentutkijaksi – kirjallisuuttahan olen vuosikausia tutkinut – vai mikäkö aidanvierin kansalainen oikein olen, kunnes sitten jälkimmäiselle vuosipuolikkaalla alan tarmokkaasti hakea rahoitusta tulevaa, väitöskirjan jälkeistä tutkimusta varten ja ajatella, että ehkä tässä ihan ihmisiä ollaan, kuitenkin. Jatkotutkimuksen aihe – selkosen kokemus Kainuun ja Koillismaan kirjallisuudessa – tietysti innostaa laillaan myös, nähtäväksi vain jää, mahdollistuuko työ sen parissa.

Käyn vuoden mittaan peräti kahdella luennolla: elokuussa käyn kuuntelemassa Helsingin yliopiston World-Ecology 2018 -konferenssissa Jason W. Mooren ja Marisol De La Cadenan luennot, ja kuukautta myöhemmin seuraan, kun Marco Caracciolo luennoi ei-inhimillisestä käänteestä kertomuksissa. Kaksi kiehtovaa väitöstäkin todistan kuluvan vuoden aikana. Ystäväni Laura Oulanne väittelee kesäkuussa esineiden roolista kirjallisuuden kokemuksellisuudessa, ja lokakuun alussa käyn seuraamassa Tero Toivasen väitöstä tervakapitalismista Kainuussa. [2] Muutoin tapaan ehkä kerran kuukaudessa jonkun ystävän, ja käyn merkityksellisen keskustelun. Marraskuun puolessavälissä, edelliseen epäsuorasti liittyen, lopetan sosiaalisen median käytön, tai pidän ainakin taukoa. Olen aika ajoin pohtinut pitkän tekstin kirjoittamista siitä, mitä helppokäyttöiset älylaitteet, koukuttavat mediat ja internetin visuaalinen ylenpalttisuus tekevätkään sellaiselle ihmiselle, joka pelkää tylsistymistä ja on sekä loputtoman utelias että vailla itsekuria. Toistaiseksi kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt, sillä kun ylipäänsä lopettaa sosiaalisen median vannehtimisen, hellittää se kirjoittamisen tarvekin. Onnekseni näitä kysymyksiä on alettu pohtia lehtiartikkeleissa muutenkin, vaikka vielä onkin matkaa siihen, että sosiaalinen media tunnustettaisiin laajalti esimerkiksi kansanterveydellisenä ongelmana. Paikallinen elämäkin tuntuisi olevan likimain mahdotonta näiden ylipaikallisten mahdollisuuksien äärellä, ja nykyisenlaisella tavalla manipuloituna mukavuudenhalu viettää suoraa tietä helvettiin.

Juon kahvia kuluneena vuonna puolet vähemmän kuin suomalainen keskimäärin, eli alle viisi kiloa. Olen ollut kymmenen vuoden ajan vegaani. Siivoan kolme viikonloppua kellaria, ja vuoden mittaan hankkiudun eroon paljosta tavaroista. Kirjojakin vien kiertoon hyllymetrejä. Elämä on luopumista.

Joskin luopumalla myös saa. Kuten edellisvuonna, koluan lupot pitkälti ”kainuistien”, siis Kalle Päätalon, Heikki Lounajan, Martti Palkispään ja Reino Rinteen tuotantoa. Uudempaa kaunokirjallisuuttakin luen hiukan. Luen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian keväällä, ja syksympänä luen esimerkiksi Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat (2017), Laura Gustafssonin Pohjan (2017) sekä Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun (2016). Pontus Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (2018) ja Antti Nylénin Häviö (2018) tuntuvat puolestaan erittäin tärkeiltä asiaproosateoksilta. Asiaa luen tietysti vuoden mittaan enemmältikin, ja ainakin Jane Bennetin Vibrant Matter (2010), Jason W. Mooren Capitalism in the Web of Life (2015), Jan Patočkan Body, Community, Language, World (1998), S. J. McGrathin The Dark Ground of Spirit (2012), Evan Thompsonin Mind in Life (2007) sekä Antti Salmisen ja Tere Vadénin Elo ja anergia (2018) jäävät mieleen merkityksellisinä. Myös Freudin metapsykologiset esseet innoittavat. Ja kun muu Suomi tuntuu lukevan Yuval Noah Hararia, uskallan osaltani vinkata Jeremy Lentin The Patterning Instinct -teoksesta (2017), joka on mitä oivin katsaus ihmisen kognitiiviseen historiaan ja sen saatossa vaalittuihin metaforiin.

Muutenpa yritän lähinnä vältellä kosketuksia nykykulttuuriin. Juuso Pekkisen radio-ohjelmia Yle Puheelta sentään kuuntelen silloin tällöin. Muutoin kuuntelen laajalti William Basinskin, samoin kuin Max Richterin tuotantoa. Prurientin Frozen Niagara Falls (2015) ja Rainbow Mirror (2017), valtaosa Bohren & Der Club of Goren levytyksistä, Akira Rabelaisin Eisoptrophobia (2001) sekä Tim Heckerin tuore Konoyo (2018) soivat niin ikään vuoden aikana monta monituista kertaa.

Vuosi yhtä kaikki katoaa joulunseutuun, ja alkaa toinen. Kukaties tuo toinen virvoittaa vähän tätäkin, koettelee kokijaansa niin, että näistäkin esimerkeistä ajautuu ilmi jotain tätä painavampaa.

Viitteet
[1] Heta Pyrhönen & Janna Kantola (edit.).: Reading Today. 2018. London: UCLA Press. [→]
[2] Laura Oulanne: Lived Things. Materialities of Agency, Affect, and Meaning in the Short Fiction of Djuna Barnes and Jean Rhys. 2018. Helsinki: Helsingin yliopisto. [→]; Tero Toivanen: Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan. Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa. 2018. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 99/2018. Helsinki: Helsingin yliopisto. [→]

Essee kotelona

Suomalaisen esseistiikan ainakin Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä (2007) alkaen voisi mieltää lajityypilliseksi rakenteeksi, joka määrittää, mitä ilmaistaan, miten ilmaistaan sekä ennen kaikkea, millaisia mahdollisuuksia yksittäisellä esseistillä on siirtyä toiseen lajityyppiin. Jokaisella on tietysti mielipide, mitä essee on tai mikä tekee esseen, mutta merkityksellisempää voisi olla pohtia, millaisia sosiaalisia jos kohta ekologisiakin ulottuvuuksia esseellä nimenomaan lajityypillisenä, so. sosiaalista ja formaalia yhteenkietovana konventiorakenteena on. Ovatko esimerkiksi henkilövetoinen essee, matkaessee tai populaarikulttuurin ilmiöihin liimautunut essee – ns. pop-essee – vähintäänkin epäsuorasti nihilistisiä? Onko lajityypin ylläpito ja edistäminen näiltä osin vain alati pakonomaisempaa koteloitumista tuhovimmaiseen ja kuluttavaan elämäntapaan? Mitähän näistä esseistä – tai oikeammin: eri esseiden ja niiden tiimoilta käytyjen keskustelujen muodostamista näkemys- ja kokemusvyyhdeistä – ajatellaankaan 70 vuoden päästä?

Marras