Suomalaisen esseistiikan ainakin Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä (2007) alkaen voisi mieltää lajityypilliseksi rakenteeksi, joka määrittää, mitä ilmaistaan, miten ilmaistaan sekä ennen kaikkea, millaisia mahdollisuuksia yksittäisellä esseistillä on siirtyä toiseen lajityyppiin. Jokaisella on tietysti mielipide, mitä essee on tai mikä tekee esseen, mutta merkityksellisempää voisi olla pohtia, millaisia sosiaalisia jos kohta ekologisiakin ulottuvuuksia esseellä nimenomaan lajityypillisenä, so. sosiaalista ja formaalia yhteenkietovana konventiorakenteena on. Ovatko esimerkiksi henkilövetoinen essee, matkaessee tai populaarikulttuurin ilmiöihin liimautunut essee – ns. pop-essee – vähintäänkin epäsuorasti nihilistisiä? Onko lajityypin ylläpito ja edistäminen näiltä osin vain alati pakonomaisempaa koteloitumista tuhovimmaiseen ja kuluttavaan elämäntapaan? Mitähän näistä esseistä – tai oikeammin: eri esseiden ja niiden tiimoilta käytyjen keskustelujen muodostamista näkemys- ja kokemusvyyhdeistä – ajatellaankaan 70 vuoden päästä?
SUPITOLHO 