Sataa lunta, ensi kertoja kuluneena talvena. Vuosi katoaa joulunseutuun, ja alkaa toinen. Katoavan vuoden tulen muistamaan; alkava vuosi näyttää jo nyt tuovan muassaan kasapäin hyvää, jos kohta arvaamatontakin. Katoavasta vuodesta eritoten ensimmäinen puoli on ennennäkemättömän toimeliasta aikaa; väitöskäsikirjoitus viipyy esitarkastuskierroksillaan, ja sen paluuta odotellessa kirjoitan apurahan turvin aivan toisenlaista käsikirjoitusta. Syvennyn Kainuun historiaan, metsäteollisuuden historiaan, maatalouden historiaan, henkilön historiaan, modernin kokemuksen mustaan muraan, ja tapailen siitä teoriaa. Vuoden jälkipuoli on sen sijaan hakemista; alati teen työtä, mutta innoitus siitä uupuu, minkä myönnän vihdoin itsellenikin joskus vuoden pimeimpänä hetkenä. Marrasmieli on sentään menneisiin vuosiin nähden verrattain virkeä, jopa kuulas, eikä pimeä sen enempää paina.
Ulommas tuo sinänsä työntäyteinen toimeliaisuus ei kuitenkaan näy. Toki saan väitöskirjan valmiiksi ja painettua, minkä lisäksi aivan alkuvuodesta UCL Press julkaisee lukemisen käytäntöjä käsittelevän kokoelman Reading Today (2018), josta löytyy myös artikkelini ”Information and the illusion of totality. Reading the contemporary encyclopedic novel”. [1] Syyskuussa osallistun onnekseni taiteilija Arja Renellin Koneen säätiön tuella järjestämään Talvivaara-seminaariin kuulijana, ja seminaarin pohjalta kirjoitan esseistisen raportin Talvivaaran ympäristövaikutuksista Elonkehä-lehden vuoden viimeiseen numeroon. Se innostaa tovin. Häilyn silti alati kahden vaiheilla, uskallanko tunnustaa itseni kirjallisuudentutkijaksi – kirjallisuuttahan olen vuosikausia tutkinut – vai mikäkö aidanvierin kansalainen oikein olen, kunnes sitten jälkimmäiselle vuosipuolikkaalla alan tarmokkaasti hakea rahoitusta tulevaa, väitöskirjan jälkeistä tutkimusta varten ja ajatella, että ehkä tässä ihan ihmisiä ollaan, kuitenkin. Jatkotutkimuksen aihe – selkosen kokemus Kainuun ja Koillismaan kirjallisuudessa – tietysti innostaa laillaan myös, nähtäväksi vain jää, mahdollistuuko työ sen parissa.
Käyn vuoden mittaan peräti kahdella luennolla: elokuussa käyn kuuntelemassa Helsingin yliopiston World-Ecology 2018 -konferenssissa Jason W. Mooren ja Marisol De La Cadenan luennot, ja kuukautta myöhemmin seuraan, kun Marco Caracciolo luennoi ei-inhimillisestä käänteestä kertomuksissa. Kaksi kiehtovaa väitöstäkin todistan kuluvan vuoden aikana. Ystäväni Laura Oulanne väittelee kesäkuussa esineiden roolista kirjallisuuden kokemuksellisuudessa, ja lokakuun alussa käyn seuraamassa Tero Toivasen väitöstä tervakapitalismista Kainuussa. [2] Muutoin tapaan ehkä kerran kuukaudessa jonkun ystävän, ja käyn merkityksellisen keskustelun. Marraskuun puolessavälissä, edelliseen epäsuorasti liittyen, lopetan sosiaalisen median käytön, tai pidän ainakin taukoa. Olen aika ajoin pohtinut pitkän tekstin kirjoittamista siitä, mitä helppokäyttöiset älylaitteet, koukuttavat mediat ja internetin visuaalinen ylenpalttisuus tekevätkään sellaiselle ihmiselle, joka pelkää tylsistymistä ja on sekä loputtoman utelias että vailla itsekuria. Toistaiseksi kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt, sillä kun ylipäänsä lopettaa sosiaalisen median vannehtimisen, hellittää se kirjoittamisen tarvekin. Onnekseni näitä kysymyksiä on alettu pohtia lehtiartikkeleissa muutenkin, vaikka vielä onkin matkaa siihen, että sosiaalinen media tunnustettaisiin laajalti esimerkiksi kansanterveydellisenä ongelmana. Paikallinen elämäkin tuntuisi olevan likimain mahdotonta näiden ylipaikallisten mahdollisuuksien äärellä, ja nykyisenlaisella tavalla manipuloituna mukavuudenhalu viettää suoraa tietä helvettiin.
Juon kahvia kuluneena vuonna puolet vähemmän kuin suomalainen keskimäärin, eli alle viisi kiloa. Olen ollut kymmenen vuoden ajan vegaani. Siivoan kolme viikonloppua kellaria, ja vuoden mittaan hankkiudun eroon paljosta tavaroista. Kirjojakin vien kiertoon hyllymetrejä. Elämä on luopumista.
Joskin luopumalla myös saa. Kuten edellisvuonna, koluan lupot pitkälti ”kainuistien”, siis Kalle Päätalon, Heikki Lounajan, Martti Palkispään ja Reino Rinteen tuotantoa. Uudempaa kaunokirjallisuuttakin luen hiukan. Luen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian keväällä, ja syksympänä luen esimerkiksi Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat (2017), Laura Gustafssonin Pohjan (2017) sekä Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun (2016). Pontus Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (2018) ja Antti Nylénin Häviö (2018) tuntuvat puolestaan erittäin tärkeiltä asiaproosateoksilta. Asiaa luen tietysti vuoden mittaan enemmältikin, ja ainakin Jane Bennetin Vibrant Matter (2010), Jason W. Mooren Capitalism in the Web of Life (2015), Jan Patočkan Body, Community, Language, World (1998), S. J. McGrathin The Dark Ground of Spirit (2012), Evan Thompsonin Mind in Life (2007) sekä Antti Salmisen ja Tere Vadénin Elo ja anergia (2018) jäävät mieleen merkityksellisinä. Myös Freudin metapsykologiset esseet innoittavat. Ja kun muu Suomi tuntuu lukevan Yuval Noah Hararia, uskallan osaltani vinkata Jeremy Lentin The Patterning Instinct -teoksesta (2017), joka on mitä oivin katsaus ihmisen kognitiiviseen historiaan ja sen saatossa vaalittuihin metaforiin.
Muutenpa yritän lähinnä vältellä kosketuksia nykykulttuuriin. Juuso Pekkisen radio-ohjelmia Yle Puheelta sentään kuuntelen silloin tällöin. Muutoin kuuntelen laajalti William Basinskin, samoin kuin Max Richterin tuotantoa. Prurientin Frozen Niagara Falls (2015) ja Rainbow Mirror (2017), valtaosa Bohren & Der Club of Goren levytyksistä, Akira Rabelaisin Eisoptrophobia (2001) sekä Tim Heckerin tuore Konoyo (2018) soivat niin ikään vuoden aikana monta monituista kertaa.
Vuosi yhtä kaikki katoaa joulunseutuun, ja alkaa toinen. Kukaties tuo toinen virvoittaa vähän tätäkin, koettelee kokijaansa niin, että näistäkin esimerkeistä ajautuu ilmi jotain tätä painavampaa.
Viitteet
[1] Heta Pyrhönen & Janna Kantola (edit.).: Reading Today. 2018. London: UCLA Press. [→]
[2] Laura Oulanne: Lived Things. Materialities of Agency, Affect, and Meaning in the Short Fiction of Djuna Barnes and Jean Rhys. 2018. Helsinki: Helsingin yliopisto. [→]; Tero Toivanen: Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan. Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa. 2018. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 99/2018. Helsinki: Helsingin yliopisto. [→]
SUPITOLHO 