Masennus on uupumusta ja lamaannusta, kun ei jaksa tai osaa tulla itsekseen, esittää Alain Ehrenberg teoksessaan The Weariness of the Self. Diagnosing the History of Depression in the Contemporary Age (1998/2010). Kun ulkoiset kurimekanismit moderneissa yhteiskunnissa muuttuvat ja instituutioiden merkitys ihmiselämän jäsentäjinä vähenee, syntyy paitsi itseyden teknologioita myös moderni henkilö instituutiona. Henkilöä näyttää ajavan ensisijaisesti hänen oma, sisäiseksi mielletty palo, motivaatio, joka heijastuu ja tulee itse asiassa näkyväksi kaikissa niissä projekteissa ja harrasteissa, joita nimetty subjekti itselleen määrittää. Erityisesti työlle moderni henkilö mielii ajatella hänen henkilökohtaista kehitystään, sisäistä kasvuaan tukevia merkityksiä: hän haluaa kehittyä työssään, mutta hän myös haluaa, että työ kehittää häntä, auttaa häntä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Modernilla henkilöllä täytyy niin ikään olla kokemus eteenpäinmenemisestä.
Suomessa hyvinvointivaltion muotoutuminen antaa varsinkin ns. Y-sukupolvelle (1980-luvulla syntyneet) perityn tilanteen, jossa nuori voi verraten vapaasti määrittää elämälleen suuntaa ja päämääriä. Hänen mahdollisuutensa eivät ole rajattomat, mutta periaatteessa hänellä on ennennäkemättömän hyvä tilaisuus kouluttautua, harrastaa, omaksua elämäntapoja ja -tyylejä, asenteita sekä myös hypätä yhteiskuntaluokasta toiseen. Toisaalta tilanne on ristiriitainen: Y-sukupolvi on tiettävästi myös ensimmäinen sukupolvi sitten teollisen vallankumouksen, joka ainakin tulotasonsa osalta häviää vanhemmilleen. Koki polvi itsensä petetyksi tai ei, näyttää siis siltä, ettei vauraus enää kerry eikä varsinkaan siirry esimerkiksi palkkoja kautta työelämään hiljattain siirtyneelle Y-sukupolvelle. Ylipäänsä työelämä näyttää muuttuvan epävarmemmaksi, eivätkä suurten ikäluokkien totuudet enää samalla tapaa päde. Elämänpituisia työuria ei ole, työn luonne muuttuu, kaupungistumisen myötä työpaikkoja katoaa yhtäältä ja syntyy toisaalle, työelämää hallitsevat konsulttien opit ja päivittäistä arkea palaverit, jotka ovat pois varsinaisesta työstä. Suurin odotuksin nuori kouluttautuu yhdelle alalle vain huomatakseen, ettei töitä ole; täytyisi joustaa, sopeutua, omaksua uutta, kouluttautua uudelleen… näyttää kuin ammatti-identiteettiä ei edes saisi kehittyä.
Työn, elämän ja työelämän ristiriidoista polttelevin liittyy kuitenkin Y-sukupolven ja heidän jälkeensä tulevien omaksumaan käsitykseen ”omasta jutusta”. Erityisesti ne nuoret, jotka tekevät elämäntavasta yrittäjyyttä, sekä ne, joiden valitsemille aloille ”uuden työn paradoksit” ovat iskeytyneet kenties ensimmäiseksi, nimittäin tutkijat, kirjailijat ja taiteilijat ovat käytännössä kasvaneet ajattelemaan, että heidän elämäntehtävänsä on löytää oma juttu, kehittää sitä, kultivoida sitä ja saada jutulleen huomiota. Huomio ei välttämättä tarkoita yrityksen tai persoonan menestystä kaupallisessa mielessä, vaan yksinkertaisimmillaan sitä, että ihmisen kultivoima oma juttu huomataan ja se, samoin kuin juttunsa hioja, tunnustetaan, vaikka sitten pienen asiantuntijapiirin kesken. Oma juttu taas kytkeytyy herkästi persoonallisuuteen: ihminen kehittää itseään kehittämällä omaa juttuaan samaan tapaan kuin työn yleensä uskotaan kehittävän tekijäänsä paremmaksi ihmiseksi. Olivat siis varsinaiset olosuhteet mitkä hyvänsä, omasta jutusta ja sen tiimoilta toivotusta tunnustuksesta ihminen ei ole kovinkaan valmis tinkimään. Tämä tinkimättömyys on osa Y-sukupolven kokemaa itsenäisen valinnan eetosta, mutta myös osa heidän persoonallisuuttaan.
Totuus tietenkin on, että aina oma juttu ei kanna. Sellaisetkin hankkeet, joihin on laittanut loputtomasti aikaa ja energiaa, jäävät tunnustuksetta, rahoituksetta tai kokonaan pöytälaatikkoon. Monasti ”oma juttu” jää puolitiehen, joskus se ei ollut oma juttu ensinkään. Ja joskus ihmiset pettyvät yksinkertaisesti siihen, etteivät vuosienkaan mittaan löydä sitä asiaa, joka tuntuisi edes pienen hetken omalta jutulta. On lasikattoja, on ylikiehunutta kateutta, on katkeruutta, mutta ennen kaikkea on kaiken läpäisevää tunnetta omasta huonommuudesta, alimittaisuudesta ja kunnottomuudesta, häpeää sen johdosta, ettei kasvanutkaan tunnistettavaksi henkilöksi, mureni vain kesken kaiken.
Jos masennus on uupumusta ja lamaannusta, kun ei jaksa tai osaa tulla itsekseen, kuten Ehrenberg esittää, ei tietenkään ole kylliksi, jos masentunutta neuvotaan unohtamaan itsensä. Masentunutta ei neuvota; korkeintaan masennus itsessään neuvoo masentunutta. Silti olosuhteisiin masentuneen ympärillä voidaan kiinnittää huomiota: onko kulttuurissa itsessään jotain, joka erityisellä tavalla (paitsi ahdistaa myös) masentaa? Liittyykö siihen työn luonteen muutoksia, hyvinvointivaltion kehitys, modernisaation kymenä toimiva energiaylijäämä tai se, millaiseen kulkuun nämä kolme ihmisen mahdollisuuksineen ja rajoitteineen lietsoo? Miksi masennus diagnosoidaan ja miksi se eroaa melankoliasta vasta ”suuren kiihdytyksen” käynnistyessä? Ja jos ”oma juttu” sekä itseytymisessä, henkilöitymisessä epäonnistuminen liittyy masennukseen edes osittain, onko ajateltavissa, että masennuksen ennaltaehkäisyyn, ehkä hoitoonkin voisi liittyä ”oman jutun” muuntaminen muuksi, ehkä kokonaan toiseksi? Ja ennen kaikkea: voidaanko ”oma juttu” muuntaa kaikeksi muuksi paitsi yksilöllisen, autonomisena itseään pitävän subjektin omaisuudeksi, elämäntehtäväksi ja mitaksi, mitä se tällä hetkellä vaikuttaa pitkälti olevan?
SUPITOLHO 