Kuluvan vuoden syksyn, kuten edellisenkin, ihmistä kalvaa syvä innottomuus. Jos edellisvuoden kevät oli kaikin puolin innoittunutta, jopa hurmoksellista kirjoittamista, ja kuluneen vuoden kevät eri tavoin työntäyteistä, jos kohta rentoutunuttakin, itsevarmempaa, on tämä vuosikymmenen viimeinen pimeä kausi ollut pelkkää rämpimistä, sohjoa ja lokaa. Sitä alkaa, sitä kokeilee, sitä kirjoittaa mikä on jäänyt toistaiseksi kesken, mutta tekemisessä ei tunnu olevan mieltä. Kaukaiset päämäärät – saada käsikirjoitus kuin käsikirjoitus valmiiksi ja julki, jotta voisi siirtyä eteenpäin – pysyvät kaukaisina, mutta kurjemmalta tuntuu se, ettei välittämiinsä aiheisiin löydä rutinoitunutta, ravitsevaa suhdetta. Sitten sitä kuitenkin lohduttautuu: ehkä ajattelu tosiaan on vain tuulta, joskus sitä on, toisinaan taas ei.
Aika tosin ei monastikaan ole ajattelua hakevan puolella. Jokapäiväisen elämän lupot hakeudutaan edelleen silmäilemään ruutuja ja tästä käytänteestä irtaantuminen näyttäytyy vain kurjana askeesina, yksilösankaruutena samalla kun fossiilinen moderni kokonaisuutena sitoutuu alati syvällisemmin elämään digitalisaation autuudesta sekä tietysti sen mahdollistavasta energiansyötöstä. Ajattelen toistuvasti asuntoja, joissa olen kuluneen parinkymmenen vuoden aikana asunut, sekä sitä, miten elämäntavan muuttuvan perustason osaksi tulevat vähän kerrassaan näytölliset laitteet, joiden kanssa puljataan aamut illat eli ehtoot. Kun ihminen tuolla tavoin kasvaa kiinni, mitä luopuminen käytännössä on?
Ja kun aika ei ole puolella, ei ole hiljaisuutta, ei äärellä-oloa, ei koettelua, ei tunnustelua. Se elämä, mikä jää tylsyyden ja syrjäytymisen kaltaisten määreiden taa ja mitä luultavasti leimaa suhteessa fossiiliseen moderniin ainakin näkymien kaventuminen, on pitkälti vierasta ja se kiinnostaa ainoastaan jos mahdollisuutena, takaporttina, on paluu takaisin porvarillisen kokemuksen, henkilökotelon tunnustettuun huomaan. Niin minäkin väsyn, tänne maakuoppaan: en tahdo jaksaa toimeentulotta, sivussa ansio- tai tutkimustyöstä, joita kumpaistakin leimaa laillaan tunnustus. Syksyn mittaan koen myös irtaantuvani vanhasta, vaikka en ole vielä päässyt kiinni uuteenkaan. Ennen kaikkea kymmenen vuotta elämää jäsentynyt tutkijuus tuntuu nyt muuttavan muotoaan ja irrottautuvan akateemisesta elämästä, mutta miten ajattelu vastedes ilmenee on vielä suunnatta. Ansiotyötä onneksi pian on, ja sen varjolla ehkä muutakin.
Alustavasti koeteltuja aiheitakin olisi. Vanhempien aiheiden kanssa olen viettänyt aikaa jo vuosia, toisten kanssa kuukausia, ja juuri kanssaoloa, yhdessä vietettyä aikaa pidän tekemisen ja itsensä elämän kannalta mielekkäänä, oli se aika ajoin rämpimistä tai ei. Aiheet myös parveilevat sekä tietysti lähenevät, loittonevat. Kulunutta vuotta muistellessani palautan loittonevista mieleen nyt vain yhden, muista kuuluu ehkä tuonnempana. Luen näet alkuvuodesta Hannu Raittilan esseitä ja kesällä hänen romaaneitaan. Ei minulta mikään puutu (1998), Canal Grande (2001), Atlantis (2003) ja Pamisoksen purkaus (2005) muodostavat töiltä toipuvassa mielessäni erityisen, ensyklopedisen sarjan, jota olisi hyvä koetella kuvauksena kotoperäisen kokemuksen infrastruktuurista. Romaanisarjan aiheet eivät näe tyhjene esimerkiksi kapitalismiin, kuten jokunen kirjallisuudentutkija on mielinyt esittää, vaan kiinnostavaa niiden käsittelystä tekee se, miten geopoliittiset ja tekniset infrastruktuurit käytännössä luovat kokemusta. Raittilan proosaa luonnehtii ylisummaan vahva kiinnostus modernin Suomen kehitysprosesseihin sekä siihen tekniseen, infraa tuottavaan osaamiseen, joka alustaa ja oikeastaan mahdollistaa sen, mitä voidaan ajatella, tuntea ja kokea.
Raittilan ohella vuoden kirjallisia valopilkkuja kohdallani lienevät ainakin J. N. V. Ahtolan Jeren ja Jusan seikkailut -kirjasarja (2010–), Hannu Poutiaisen Sijaltainen (2017), Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat (2000/2007), Sharona Muirin Invisible Beasts (2014) sekä Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste (2019). Tatu Vaaskiven Vaistojen kapina (1937) ja Huomispäivän varjo (1938) ovat puolestaan teospari, jossa psykoanalyysi, friedelliläinen kulttuurikritiikki ja Vaaskiven upean rönsyilevä tyyli lyövät kiistatta kättä, vaikka yhtä lailla huomattava on, että Vaaskivi esittää teoksillaan teorian valistuksen dialektiikasta hyvä kyllä ennen Adornon ja Horkheimerin Valistuksen dialektiikkaa (1944). Alvin Tofflerin Tulevaisuusshokki eli Hätkähdyttävä tulevaisuus (1970) tuntuu puolestaan osin hyvinkin ajankohtaiselta ajoittaisesta humoristisuudestaan huolimatta. Richard Powersin The Overstory (2018) on mestarillisen lohdullinen, jos kohta ajankohtainen, muttei romaanina ehkä niin onnistunut kuin The Gold Bug Variations (1991).
Kirjoitan kai jotain itsekin. Yleisen kirjallisuustieteen oppiaineeseen kuuluva väitöskirjani nykymuotoisesta ensyklopedisesta romaanista ja metafyysisestä salapoliisikertomuksesta sen ensyklopedisuuden tuottajana on vapaasti saatavilla Helsingin yliopiston digitaalisessa arkistossa. [1] Kesäkuussa ilmestyy myös pitkään vannehtimani essee asubjektiivisesta sotakokemuksesta. Historiantutkija, asianomaiseksi joutunut Ville Kivimäki kirjoittaa siihen aiheellisen ja totuudenmukaisen vastineen. Oikeassahan Kivimäki kritiikissään eittämättä on, mutta harmikseni koen myös, ettei hän tunnu näkevän, mihin kysyvällä kompuroinnillani tähtäsin – mikä kenties johtuu käyttämästäni tyylistä, aiheen sensitiivisyydestä tai sanankäänteistäni, jotka Kivimäki kai koki hyökkääviksi ja ehkä henkilöön käyviksikin. Olen joka tapauksessa valtavan kiitollinen hänelle vastineesta.
Loppuvuodesta ilmestyy myös Hippo Taatilan Teflon Bible. Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Volin tie Maltsun ghetosta suomiräpin messiaiksi (2019), jonka tekemisessä avustan. Myös Santeri Nemo palaa verkon syövereistä vielä kerran, ja siinä missä männävuosien arvelut Pyhimyksen, Teflon Brothersin ja esimerkiksi Julma-Hennrin levytyksistä olivat ainakin itselleni tärkeitä, kaikki tuo on nyt sanottu Hippo Taatilan äänenpainoin ja paremmin. Samalla mainitut esimerkit ovat muuttuneet painetuksi sanaksi ja siinä mielessä ikuistettu. Verkko voi nyt ainakin niiltä osin mennä, aivan kuten Santeri Nemokin.
Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Teflon Brothersin levytyksiä kuuntelin kuluneena vuonna työn puolesta hyvinkin kosolti, mutta muutoin tunsin edelleen olevani musiikin tiimoilta jotakuinkin yhtä ulkona kuin lumiukko. Max Richterin Sleep (2015) ja William Basinskin Distintegration Loops I–IV (2002–2003) soivat monasti edelleen. Jóhann Jóhanssonin The Miners’ Hymns (2011), Autechren NTS Sessions 1–4 (2018) , Nivhekin After its own death / Walking in a spiral towards the house (2019), Sumacin Love in Shadow (2018) sekä Chihei Hatakeyaman lukuisat ambient-sävellykset olivat uusia löytöjä. 1990-luvun norjalaista ja ruotsalaista black metallia muistelin loppuvuodesta lämmöllä, joulukalenterina Darkthronen koko tuotanto.
Syksy, vuosi, vuosikymmen kuitenkin vaipuu. Se on erikoinen ajanjakso, tihentymä ajanjaksoja, ajattomuutta, ulkopuolisuutta, päivänkohtaisuuksien täyttämää mieletöntä mieltä. Olisipa tuleva ratkaisevuudessaan myös sopeutuva: outoutuminen on jo käsillä.
Viitteet
[1] Vesa Kyllönen: The Behemoth and the Sleuth. The Metaphysics of the Contemporary Encyclopedic Novel. 2019. Helsinki: Helsingin yliopisto. [→]
SUPITOLHO 